Vähän vapisevinkin sydämin tartun tähän, aina ajankohtaiseen asiaan. En tosiaankaan ole rakkauden asiantuntija, en Juicenkaan tarkoittamassa muodossa (kuinka väärinymmärretty biisi Rakkauden ammattilainen onkaan!) mutta nöyränä tunnustaudun rakkauden oppipojaksi. Jos uskaltaisin, kirjoittaisin rakkauden isolla alkukirjaimella. En uskalla. Uteliaskin olen ollut joskus, kunnes rakkauden nimissä sydämeni vaiennettiin. Lähes kymmeneksi vuodeksi. Sydämeni on ollut odottamassa pimeässä, tumman veden pohjassa, turvassa.
Katselin The Young Pope -sarjan loistavaa 5. jaksoa, jossa tätäkin aihetta käsiteltiin. Jude Law paavin hahmossa sanoi jotakuinkin niin, että hän (ja kaikki papit, munkit ja nunnat) on pelkuri, joka ei kestä rakkaudesta johtuvan sydänsurun mahdollisuutta ja siksi on valinnut rakastaa vain Jumalaa.
Jumala ei petä, ei edes poissaolossaan. Kas siinäpä yksi kristinuskon (ja muidenkin uskontojen) Rakkauden paradoksi ja prinsiippi!
Maailma on täynnä ylistyslauluja rakkaudesta, niin maallisesta kuin taivaallisestakin. Jotkut sanoisivat sen olevan sama asia mutta oman ymmärrykseni mukaan niillä on kyllä sama lähde, mutta maallisen siis aineellisen rakkauden sekoitusaineksiin kuuluu tosiaan se maa, puhtaimillaankin häivähdys maan tomua, josta kehomme on peräisin. Aineellista ja rapistuvaa kehoa on kannettava elämän loppuun asti. Ja sen tarpeita kuultava.
Onko sitten sen jälkeen puhtaan taivaallisen rakkauden vuoro? Toivon ainakin niin ja haluan sitä kohti mennä jo tässä multamajassani.
Tahtoisin silti uskaltaa rakastaa myös vielä täällä ollessani. Ottaa sen riskin, että toinen ihminen tuottaa pettymyksen. Sisimmässämme kaikki tiedämme, että niin käy aina, sataprosenttisesti. Kuinka monesti olenkaan tuottanut itse pettymyksen toiselle! Vanhemmiten se ajatus tuottaa lähes yhtä tuskallisen sydämen kipristymisen kuin itse petetyksi tai jätetyksi tulemisen mahdollisuus.
Tässä valossa naimattomuuslupauksen tehneet tuntuvat lähes neroilta. Miksi edes yrittää kun pettymys on '100 % quaranteed'?
Suurin osa meistä kuitenkin yrittää, monet useampaan kertaan ja painiskellen joskus aivan käsittämättömiäkin vaikeuksia vastaan.
Oma ajatukseni maallisen rakkauden ilmentämisestä on kuin lipumista veneellä tyynen järven pintaa. Olosuhteet saattavat muuttua milloin tahansa mutta se ei saa estää nauttimasta järven pinnan tyyneydestä, maiseman kauneudesta ja siitä että vene kannattelee.
Sydän saattaa avautua kuin valkoinen ja kaunis lumpeenkukka, joka laineittenkin tullessa kelluu vaivattomasti veden pinnalla. Ja joka kevät kasvattaa järven pohjan uumenista jopa toista metriä vartta päästäkseen aurinkoon, hehkuakseen taas tyynen sinisen pinnan päällä.
Taivaalliseen Rakkauteen siitä johdattelee Hän, joka ei tarvitse venettä, ei soutajaa eikä airojakaan ja jolle myrsky ei ole haaste. Ja jonka omaa kaikkien sydänten lumpeet ovat.