Kuinka ihmeellisiä ja joskus jopa epätodellisen tuntuisia ovat ihmisten elämän polut.
Kukaan käsikirjoittaja ei voisi edes villeimmissä ideoissaan keksiä sellaisia juonen kulkuja kuin elävässä elämässä. Mitä pitemmälle saa elää, sitä enemmän pääsee myös ihmettelemään ja ihastelemaan
Olen viime aikoina pohtinut paljon ikääntymistä; sitä miltä se tuntuu ja toisaalta sitä, miten siihen nykyisin suhtaudutaan.
Minusta ikääntyminen tuntuu pääsääntöisesti hyvältä - itsetunto pitää sisäistä korsettia ojennuksessa, eikä tule turhista murehdittua, ei ainakaan niin paljon omista asioistaan. Toisaalta eläytymis- ja empatiakykykin on omien kokemusten myötä kehittynyt, joten taitaa olla helpompi murehtia muiden vuoksi. Se on kyllä myönnettävä. On niin paljon kärsimystä, murskaantunutta viattomuutta, hiljaista kipua. Jollei se sama elämänkokemus myös loisi rajoja ja ymmärrystä omien voimien ja mahdollisuuksien rajallisuudelle, voisi hukkua epätoivon syövereihin. Ymmärrän todella hyvin niitä, joille niin käy.
Toisaalta jos malttaa siirtyä vähän turbulensseista viisaasti sivuun, voi elää täyttä elämää, joka on myös sisäisesti rikas. Silloin voi ammentaa vähän syvemmistä ja puhtaista vesistä ja antaa isommalla kauhalla muillekin. Näin teoriassa hyvinkin yksinkertainen ja looginen ajatus, mutta ajoittain vaikea toteuttaa. On joskus vaikea pitää oma energiataso ja jaksamisen rajat kirkkaina. Maailma vie joskus. Ikääntymisen hyviä puolia on kuitenkin sekin, että maailman veto vähenee luonnostaan.
Ikääntymiseen kuitenkin suhtaudutaan usein kuin se olisi jokin tarttuva sairaus tai jopa häpeä. On surullista kun joskus näkee ikääntyvienkin pienentävän itseään ja kuin häpeävän sitä, etteivät reagoi asioihin samoin kuin 30 vuotta sitten. Ikääntyminen on voimavara ja sitäkin voi käyttää hyväksi ja elää itselleen ja muille merkityksellistä elämää. Positiivinen suhtautuminen omaan ikääntymiseen varmasti vähentäisi myös ikärasismia, johon erityisesti törmää työelämässä.
Mieli on aina nuori eikä ymmärrä, että kehon rajoitukset kasvavat. Näiden kahden tasapainoon saattaminen on tärkeintä ikääntymisessä, ei rypyt tai lihasten rappeutuminen. En tarkoita, etteikö kunnosta huolehtiminen olisi tärkeää mutta tärkeintä on nauttia elämästä ja tehdä parhaansa. Nuoruutta ei takaisin saa, joten nuoren mielen ja rakastavan ja aikuisen kypsän sydämen kuunteleminen pitää olemassaolon värit kirkkaina ja ajattelun terävänä.
Realismin taju yhdistettynä vähän lapsenomaiseen elämän ihmettelyyn on avain hyvään ikääntymiseen(kin).
https://www.youtube.com/watch?v=z3PXfGu5O6M
