Nuoruus, ikä ja viisaus

Kuinka ihmeellisiä ja joskus jopa epätodellisen tuntuisia ovat ihmisten elämän polut.
Kukaan käsikirjoittaja ei voisi edes villeimmissä ideoissaan keksiä sellaisia juonen kulkuja kuin elävässä elämässä. Mitä pitemmälle saa elää, sitä enemmän pääsee myös ihmettelemään ja ihastelemaan

Olen viime aikoina pohtinut paljon ikääntymistä; sitä miltä se tuntuu ja toisaalta sitä, miten siihen nykyisin suhtaudutaan.

Minusta ikääntyminen tuntuu pääsääntöisesti hyvältä - itsetunto pitää sisäistä korsettia ojennuksessa, eikä tule turhista murehdittua, ei ainakaan niin paljon omista asioistaan. Toisaalta eläytymis- ja empatiakykykin on omien kokemusten myötä kehittynyt, joten taitaa olla helpompi murehtia muiden vuoksi. Se on kyllä myönnettävä. On niin paljon kärsimystä, murskaantunutta viattomuutta, hiljaista kipua. Jollei se sama elämänkokemus myös loisi rajoja ja ymmärrystä omien voimien ja mahdollisuuksien rajallisuudelle, voisi hukkua epätoivon syövereihin. Ymmärrän todella hyvin niitä, joille niin käy.

Toisaalta jos malttaa siirtyä vähän turbulensseista viisaasti sivuun, voi elää täyttä elämää, joka on myös sisäisesti rikas. Silloin voi ammentaa vähän syvemmistä ja puhtaista vesistä ja antaa isommalla kauhalla muillekin. Näin teoriassa hyvinkin yksinkertainen ja looginen ajatus, mutta ajoittain vaikea toteuttaa. On joskus vaikea pitää oma energiataso ja jaksamisen rajat kirkkaina. Maailma vie joskus. Ikääntymisen hyviä puolia on kuitenkin sekin, että maailman veto vähenee luonnostaan.

Ikääntymiseen kuitenkin suhtaudutaan usein kuin se olisi jokin tarttuva sairaus tai jopa häpeä. On surullista kun joskus näkee ikääntyvienkin pienentävän itseään ja kuin häpeävän sitä, etteivät reagoi asioihin samoin kuin 30 vuotta sitten. Ikääntyminen on voimavara ja sitäkin voi käyttää hyväksi ja elää itselleen ja muille merkityksellistä elämää. Positiivinen suhtautuminen omaan ikääntymiseen varmasti vähentäisi myös ikärasismia, johon erityisesti törmää työelämässä.

Mieli on aina nuori eikä ymmärrä, että kehon rajoitukset kasvavat. Näiden kahden tasapainoon saattaminen on tärkeintä ikääntymisessä, ei rypyt tai lihasten rappeutuminen. En tarkoita, etteikö kunnosta huolehtiminen olisi tärkeää mutta tärkeintä on nauttia elämästä ja tehdä parhaansa. Nuoruutta ei takaisin saa, joten nuoren mielen ja rakastavan ja aikuisen kypsän sydämen kuunteleminen pitää olemassaolon värit kirkkaina ja ajattelun terävänä.

Realismin taju yhdistettynä vähän lapsenomaiseen elämän ihmettelyyn on avain hyvään ikääntymiseen(kin).

https://www.youtube.com/watch?v=z3PXfGu5O6M

Yltiöpositiiviset ja mielensäpahoittajat

Olen viime aikoina törmännyt usein kumpaankin ihmislajiin, sekä somessa että oikeassa elämässä. Olen joutunut paljon pohtimaan omaa suhtautumistani maailman tapahtumiin yleensä ja ihmettelemään todellisuuksien määrää. Joskus tuntuu, että keskustelukumppanin tietoisuus hipoo reaalimaailmaa vain hivenen.

Vai onkohan oma todellisuuteni realismia?

Positiivisuus on tavoiteltava asia, se helpottaa elämää ja tekee siitä mielekkään. Voiko positiivisuus viedä todellisuuspakoon ja epärealistiseen maailmankuvaan?

Olen törmännyt ylipositiivisuuteen hyvin monenlaisissa asioissa; tosi yleistä on nykyisin ylipositiivisuus ajankäytössä. Monilta on kokonaan kadonnut tietoisuus siitä, mitä kaikkea on oikeasti mahdollista tehdä jonkin aikarajan sisällä. Jotkut eivät osaa esimerkiksi ollenkaan arvioida matkoihin menevää aikaa ja surullisen paljon unitutkimuskin raportoi siitä, että lepäämiseen/oleiluun varattua aikaa ei osata ollenkaan järjestää. Jotkut nukkuvatkin vain muutaman tunnin vuorokaudessa, mikä altistaa psyyken ongelmille ja kasaa sosiaalisia ongelmia (muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta). Psyyken kuormittuminen vaikuttaa jopa persoonaan, muuttaa sitä lyhytjänniteiseksi, kärsimättömäksi, ärtyisäksi, mielensäpahoittajaksi.

Tuleeko yltiöposiitivisesta lopulta mielensäpahoittaja?

Uskon, että näillä ääripäillä on yhteys keskenään. Kun ei enää jaksakaan uskoa mihinkään kauniiseen, katsoa valoon, on siis ehkä ihan kirjaimellisesti liian väsynyt, niin maailma pyörähtääkin valosta pimeyteen. Silloin lähes jokainen tapahtuma, lause, kommentti ja jopa sana muuttuukin loukkaukseksi. Reaktio on monesti aivan kohtuuton, raivoisa.

Ylen presidenttitenteissäkin näki kaikuja sekä yltiöpositiivisuudesta että mielenpahoittamisesta, merkillepantavinta on että siihen lankeavat myös toimittajat, joiden pitäisi olla ammattilaisia objektiivisuuteen ja asiallisuuteen pyrkimisessä. Omin silmin saattoi nähdä, ilmeitä myöten, että näin ei tosiaankaan ole vaan tämä 'koohottamisen' kulttuuri läpäisee myös tiedonvälityksen ammattilaiset.

Mielensäpahoittamisessahan on perimmiltään kyse siitä, että joku toinen ei jaakaan, ei osallistukaan minun todellisuuteeni, joka voikin olla aivan epärealistisen positiivinen, tyyliin; olen kaiken aikaa superonnellinen ja balanssissa kun en syö lihaa/hiilihydraatteja/pärjään vähäisellä unella/olen vaativassa työssä/saan rahaa/matkustelen (ja taas toisaalta en missään tapauksessa matkustele ja hiilijalanjälkeni on teidän vastaavaa pienempi)/jne jne ja miksi te (tyhmät) ette tajua tehdä niin kuin minä. En edes lähde etsimään esimerkkejä laajemmista ympyröistä kuten politiikka ja yhteiskunnan ylläpitämisen mekanismit. Sen verran minulla on itsesuojeluvaistoa vielä jäljellä.

Että tämän kaiken balanssin ylläpitämiseen menee valtavasti energiaa ja lopulta unohtaa ehkä olevansa vain ihminen? Rajallinen? Varsinkin sen, että muut ovat vain ihmisiä ja että kaikilla ei edes ole samaa kapasiteettia. Sen verran on pakko sanoa, että paljon puhuttu työttömien  'aktiivimalli' on juuri tästä loistava esimerkki. Siinä jopa yhdistyvät sekä yltiöpositiivisuus että mielensäpahoittaminen.

Yltiöpositiivisuus siinä, että maantieteelliset, väestöpoliittiset, perhepoliittiset asiat eivät vaikuttaisi eri tavoin eri työttömiin (vain muutamia mainitakseni) ja mielensäpahoittaminen siinä, että salaa kadehditaan niitä, jotka eivät pysty/voi (salaa tässä kyllä luetaan: halua) saada töitä. Kun itse on työstä ylikuormittunut ja haaveilee puuttuvasta vapaa-ajasta, on helppo siirtää ärtymys ihmisiin, joilla ei tätä 'ongelmaa' ole. Huomioimatta jää, miten paljon työttömän aikaa ja energiaa menee pelkästään sen miettimiseen miten rahat saisi riittämään. Se riippakivi on ihan yhtä raskas kantaa kuin vapaa-ajan puute. Ei työtön ole vapaa sen laajemmin kuin työssäkäyväkään.

Ylipäänsä vapaus ei ole aineellinen arvo, vapauden tunne kumpuaa sisimmästä.

Meistä kukaan ei voi ostaa/maksaa/työskennellä/puhua/opiskella/nauttia/matkustella itseään vapaaksi. Tämä ymmärrys pudottaa kokonaan pohjan pois toisten kadehtimiselta. Aina on joku, jonka elämäntilanne on erilainen kuin minun; on nuorempi, kauniimpi, rikkaampi, onnellisempi, tasapainoisempi, rakastetumpi, viisaampi, menestyneempi (mitä se itsekullekin tarkoittaa).

On suuri kiusaus kirjoittaa tähän loppuun jotain hengittämisestä syvään ja onnen löytämisestä kunhan vain tyhjentää mielensä ja kaikki hienot asiat tulevat luo. Onnikin. Mutta jätänpä kirjoittamatta.