Olen viime aikoina törmännyt usein kumpaankin ihmislajiin, sekä somessa että oikeassa elämässä. Olen joutunut paljon pohtimaan omaa suhtautumistani maailman tapahtumiin yleensä ja ihmettelemään todellisuuksien määrää. Joskus tuntuu, että keskustelukumppanin tietoisuus hipoo reaalimaailmaa vain hivenen.
Vai onkohan oma todellisuuteni realismia?
Positiivisuus on tavoiteltava asia, se helpottaa elämää ja tekee siitä mielekkään. Voiko positiivisuus viedä todellisuuspakoon ja epärealistiseen maailmankuvaan?
Olen törmännyt ylipositiivisuuteen hyvin monenlaisissa asioissa; tosi yleistä on nykyisin ylipositiivisuus ajankäytössä. Monilta on kokonaan kadonnut tietoisuus siitä, mitä kaikkea on oikeasti mahdollista tehdä jonkin aikarajan sisällä. Jotkut eivät osaa esimerkiksi ollenkaan arvioida matkoihin menevää aikaa ja surullisen paljon unitutkimuskin raportoi siitä, että lepäämiseen/oleiluun varattua aikaa ei osata ollenkaan järjestää. Jotkut nukkuvatkin vain muutaman tunnin vuorokaudessa, mikä altistaa psyyken ongelmille ja kasaa sosiaalisia ongelmia (muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta). Psyyken kuormittuminen vaikuttaa jopa persoonaan, muuttaa sitä lyhytjänniteiseksi, kärsimättömäksi, ärtyisäksi, mielensäpahoittajaksi.
Tuleeko yltiöposiitivisesta lopulta mielensäpahoittaja?
Uskon, että näillä ääripäillä on yhteys keskenään. Kun ei enää jaksakaan uskoa mihinkään kauniiseen, katsoa valoon, on siis ehkä ihan kirjaimellisesti liian väsynyt, niin maailma pyörähtääkin valosta pimeyteen. Silloin lähes jokainen tapahtuma, lause, kommentti ja jopa sana muuttuukin loukkaukseksi. Reaktio on monesti aivan kohtuuton, raivoisa.
Ylen presidenttitenteissäkin näki kaikuja sekä yltiöpositiivisuudesta että mielenpahoittamisesta, merkillepantavinta on että siihen lankeavat myös toimittajat, joiden pitäisi olla ammattilaisia objektiivisuuteen ja asiallisuuteen pyrkimisessä. Omin silmin saattoi nähdä, ilmeitä myöten, että näin ei tosiaankaan ole vaan tämä 'koohottamisen' kulttuuri läpäisee myös tiedonvälityksen ammattilaiset.
Mielensäpahoittamisessahan on perimmiltään kyse siitä, että joku toinen ei jaakaan, ei osallistukaan minun todellisuuteeni, joka voikin olla aivan epärealistisen positiivinen, tyyliin; olen kaiken aikaa superonnellinen ja balanssissa kun en syö lihaa/hiilihydraatteja/pärjään vähäisellä unella/olen vaativassa työssä/saan rahaa/matkustelen (ja taas toisaalta en missään tapauksessa matkustele ja hiilijalanjälkeni on teidän vastaavaa pienempi)/jne jne ja miksi te (tyhmät) ette tajua tehdä niin kuin minä. En edes lähde etsimään esimerkkejä laajemmista ympyröistä kuten politiikka ja yhteiskunnan ylläpitämisen mekanismit. Sen verran minulla on itsesuojeluvaistoa vielä jäljellä.
Että tämän kaiken balanssin ylläpitämiseen menee valtavasti energiaa ja lopulta unohtaa ehkä olevansa vain ihminen? Rajallinen? Varsinkin sen, että muut ovat vain ihmisiä ja että kaikilla ei edes ole samaa kapasiteettia. Sen verran on pakko sanoa, että paljon puhuttu työttömien 'aktiivimalli' on juuri tästä loistava esimerkki. Siinä jopa yhdistyvät sekä yltiöpositiivisuus että mielensäpahoittaminen.
Yltiöpositiivisuus siinä, että maantieteelliset, väestöpoliittiset, perhepoliittiset asiat eivät vaikuttaisi eri tavoin eri työttömiin (vain muutamia mainitakseni) ja mielensäpahoittaminen siinä, että salaa kadehditaan niitä, jotka eivät pysty/voi (salaa tässä kyllä luetaan: halua) saada töitä. Kun itse on työstä ylikuormittunut ja haaveilee puuttuvasta vapaa-ajasta, on helppo siirtää ärtymys ihmisiin, joilla ei tätä 'ongelmaa' ole. Huomioimatta jää, miten paljon työttömän aikaa ja energiaa menee pelkästään sen miettimiseen miten rahat saisi riittämään. Se riippakivi on ihan yhtä raskas kantaa kuin vapaa-ajan puute. Ei työtön ole vapaa sen laajemmin kuin työssäkäyväkään.
Ylipäänsä vapaus ei ole aineellinen arvo, vapauden tunne kumpuaa sisimmästä.
Meistä kukaan ei voi ostaa/maksaa/työskennellä/puhua/opiskella/nauttia/matkustella itseään vapaaksi. Tämä ymmärrys pudottaa kokonaan pohjan pois toisten kadehtimiselta. Aina on joku, jonka elämäntilanne on erilainen kuin minun; on nuorempi, kauniimpi, rikkaampi, onnellisempi, tasapainoisempi, rakastetumpi, viisaampi, menestyneempi (mitä se itsekullekin tarkoittaa).
On suuri kiusaus kirjoittaa tähän loppuun jotain hengittämisestä syvään ja onnen löytämisestä kunhan vain tyhjentää mielensä ja kaikki hienot asiat tulevat luo. Onnikin. Mutta jätänpä kirjoittamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti