Katselin toistamiseen The Young Pope -sarjan. Kuulun Paolo Sorrentinon hartaisiin ihailijoihin, mutten koskaan kyllä uskonut hänen tällaiseen uskon ja maallisen, ylpeyden ja nöyryyden, inhimillisen ja jumalallisen, pyhän ja epäpyhän ilotulitukseen kykenevän. On ihmeellistä, että taiteen keinoilla voidaan näin syvällisesti kuvailla jokaisen ihmisen sisimmässä käynnissä olevaa kiehuntaa.
Tässä kuulen jo jonkun sanovan, ettei ymmärtänyt koko sarjasta mitään, se oli pitkäveteinen ja vaikeaselkoinen ja ei minun sisimmässäni ainakaan ole menossa mitään kiehuntaa, paitsi ehkä muiden ihmisten ja tilanteiden aiheuttamaa turhautumista, vihaa ja toisaalta taas tyytyväisyyttä, rakkautta ja iloa. Niinpä niin.
Sitä samaahan nuori paaviksi valittu pappi kävi läpi, syvemmällä tasolla vain. Samaa taistelua käyvät kaikki, jotka haluavat saada yhteyden Jumalaan, jumalallisen kosketuksen elämäänsä. Meitä sitä kiihkeästi tavoittelevia sentään on vielä tällä pallolla. Se on suunnaton helpotus ja myös tämän tv-sarjan paras anti. Lohdutus. On siis nykymaailmassakin ihmisiä, jotka ajattelevat, meditoivat, rukoilevat näitä asioita, kilvoittelevat parhaiden kykyjensä mukaan saavuttaakseen sen pienen jumalallisen kipinän, joka sielussamme asuu. Yhteyden. Onnistuvat ja epäonnistuvat ja kuten nuoren paavin rukouksessa: 'haluan ajatella, että Sinä ehkä joskus ajattelet meitä'. Miten kaunista dialogia, miten raastavaa, miten ristiriitaista. Miten inhimillistä ja jumalallista yhtä aikaa. Ei edes pyyntöä, vaan haluan ajatella...
Monet tämän paavin sanomisista voisivat toimia ohjenuorana elämässä mutta itseäni on monta päivää jo askarruttanut vapauden ja pelon liitto. Oivallus kuinka pelko on aina vapauden seuralainen, kuin vanha aviopari, joka ei voi elää ilman toista. Vapaus ei suinkaan ole rajatonta huolettomuutta ja huolellista varautumista mihin tahansa. Todella vapaa ihminen on myös tavallaan luopunut turvallisuudesta, niistä tutuista ja turvallisista poluistaan. Vapaus tarkoittaa myös sen ymmärtämistä, että elämä voi olla kovin hauras ja arvaamaton. Ja kaiken tämän tietäen silti vapaus ei rakenna turvallisia muureja vaan luottaa.
Luottaa mihin? Pelkoon? Jumalaan? Kun tietää, ettei voi olla varma mistään, tietää myös että pelko seuraa kintereillä mutta että se on oman mieleni tuotos, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen. Usein siteeratun sanonnan mukaan aidosti rohkeita ovat ne, jotka pelostaan huolimatta rohkaistuvat.
Olen aina ollut todella huono analysoimaan ja taipuvainen jättämään suurimman osan sisäisistä asioista mysteerin haltuun. Paljon on ihmiseltä salattu, joka kuitenkin näyttäytyy pieninä hetkinä ikuisuudessa. The Young Pope -sarjassa erään kardinaalin suuhun laitetuin sanoin:
Ihmisen elämä on lyhyt. Siksi valitsin ikuisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti