Hiljaisuuden ylistys

Kun elämässä tapahtuu jotain yllättävän traagista, kaikki pysähtyy. Silloin kokee kaiken kuin veden alla tai kuin painottomassa avaruudessa. Joskus ajatukset tai eletty elämä kiitää valon nopeudella aivojen läpi. On yhtä aikaa huimaa rakettimaista liikettä ja täyttä hiljaisuutta, liikkumattomuutta. Mahtaakohan kuoleman kohdatessa olla samanlainen kokemus? Ehkä. Mahdollisesti siinä kohtaa saa vastauksia mutta tässä todellisuudessa ikuisuutta koskevia kysymyksiä kutsutaan mysteereiksi. Salaisuus pysyy vain niin kauan kun se on salattu.

Siihen hiljaisuuteen ja pysähtymiseen liittyy myös jotain kaunista, joka kutsuu luo. Me auto-onnettomuudesta tai leikkauksesta selvinneet tiedämme kuinka houkuttelevaa olisi ollut vain antaa kaiken olla. Päästää irti. Antaa periksi. Mikä meitä pidätteli? Valitsimmeko tämänpuoleisen vaihtoehdon vai tekikö sen joku muu puolestamme? Olisi ihanaa ollut vain lähteä siinä hiljaisuudessa. Kaikki oli niin tyyntä ja selvää ja kirkasta. Tiedän, että toisilta kysyttiin, haluaisivatko he palata vai ei. Jumalalle kiitos, minulta ei kysytty. Kaipa tiedettiin, kuinka vaikeata se valinta olisi ollut tehdä. Mutta muistijälki jäi. Vapauden kaipuu.

Siitä lähtien hiljaisuuden etsiminen on ollut ainakin oman elämäni johtotähti, sen ydin. En tarkoita pelkästään ulkoista hiljaisuutta tai tapahtumattomuutta vaan sen sisäisen kirkkaan hiljaisuuden kokemista, jossa kommunikoi Jokin, jolla on ikuisen rakkauden sanat. Sen tason tavoitteleminen, jossa vallitsee selkeys ja jossa näen myös itseni, tiedän kuka olen ja siten kykenen olemaan rauhassa itseni kanssa.

Ei ole mitään merkitystä sillä, että tuntee olevansa elämässään epäonnistunut ja toimineensa ihmisten odotusten ja toiveiden vastaisesti. Ihan kaikille meistä ihmisistä käy niin. Sinulle ja minulle. Petymme toisiimme vääjäämättä, sillä odotukset ovat usein epärealistisia.

Mutta jos tavoittaa tai edes tavoittelee sisäistä hiljaisuutta, voi nähdä selkeämmin ohi odotusten, vaatimusten ja toiveiden verkon. Ihmisyyden juurille, ehkä rikottuun viattomuuteen. Siihen kallisarvoiseen koskemattomuuden lahjaan, joka näkyy vaikkapa eläinystäviemme silmissä. Niissä näkyy särkymätön viattomuus ja aina uudelleen innostuva katkeroitumaton kiintymys.

Muistaakseni Teresa Avilalainen sanoi, että ihmismieli on kuin valtava linna, jossa on tuhansia ovia. Jotkut niistä eivät koskaan aukene ja joidenkin on hyväkin pysyä suljettuina. Monet tapahtumat sisimmässä ovat itsellemmekin yllätys ja myös niiden maailmojen syvyys ja laajuus, jotka sisimmästämme löytyvät.

Aika, Avaruus, Ikuisuus. Kaikki sisimmässä. Kaikki tavoitettavissa.

VAPAUS JA PELKO

Katselin toistamiseen The Young Pope -sarjan. Kuulun Paolo Sorrentinon hartaisiin ihailijoihin, mutten koskaan kyllä uskonut hänen tällaiseen uskon ja maallisen, ylpeyden ja nöyryyden, inhimillisen ja jumalallisen, pyhän ja epäpyhän ilotulitukseen kykenevän. On ihmeellistä, että taiteen keinoilla voidaan näin syvällisesti kuvailla jokaisen ihmisen sisimmässä käynnissä olevaa kiehuntaa.

Tässä kuulen jo jonkun sanovan, ettei ymmärtänyt koko sarjasta mitään, se oli pitkäveteinen ja vaikeaselkoinen ja ei minun sisimmässäni ainakaan ole menossa mitään kiehuntaa, paitsi ehkä muiden ihmisten ja tilanteiden aiheuttamaa turhautumista, vihaa ja toisaalta taas tyytyväisyyttä, rakkautta ja iloa. Niinpä niin.

Sitä samaahan nuori paaviksi valittu pappi kävi läpi, syvemmällä tasolla vain. Samaa taistelua käyvät kaikki, jotka haluavat saada yhteyden Jumalaan, jumalallisen kosketuksen elämäänsä. Meitä sitä kiihkeästi tavoittelevia sentään on vielä tällä pallolla. Se on suunnaton helpotus ja myös tämän tv-sarjan paras anti. Lohdutus. On siis nykymaailmassakin ihmisiä, jotka ajattelevat, meditoivat, rukoilevat näitä asioita, kilvoittelevat parhaiden kykyjensä mukaan saavuttaakseen sen pienen jumalallisen kipinän, joka sielussamme asuu. Yhteyden. Onnistuvat ja epäonnistuvat ja kuten nuoren paavin rukouksessa: 'haluan ajatella, että Sinä ehkä joskus ajattelet meitä'. Miten kaunista dialogia, miten raastavaa, miten ristiriitaista. Miten inhimillistä ja jumalallista yhtä aikaa. Ei edes pyyntöä, vaan haluan ajatella...

Monet tämän paavin sanomisista voisivat toimia ohjenuorana elämässä mutta itseäni on monta päivää jo askarruttanut vapauden ja pelon liitto. Oivallus kuinka pelko on aina vapauden seuralainen, kuin vanha aviopari, joka ei voi elää ilman toista. Vapaus ei suinkaan ole rajatonta huolettomuutta ja huolellista varautumista mihin tahansa. Todella vapaa ihminen on myös tavallaan luopunut turvallisuudesta, niistä tutuista ja turvallisista poluistaan. Vapaus tarkoittaa myös sen ymmärtämistä, että elämä voi olla kovin hauras ja arvaamaton. Ja kaiken tämän tietäen silti vapaus ei rakenna turvallisia muureja vaan luottaa.

Luottaa mihin? Pelkoon? Jumalaan? Kun tietää, ettei voi olla varma mistään, tietää myös että pelko seuraa kintereillä mutta että se on oman mieleni tuotos, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen. Usein siteeratun sanonnan mukaan aidosti rohkeita ovat ne, jotka pelostaan huolimatta rohkaistuvat.

Olen aina ollut todella huono analysoimaan ja taipuvainen jättämään suurimman osan sisäisistä asioista mysteerin haltuun. Paljon on ihmiseltä salattu, joka kuitenkin näyttäytyy pieninä hetkinä ikuisuudessa. The Young Pope -sarjassa erään kardinaalin suuhun laitetuin sanoin:

Ihmisen elämä on lyhyt. Siksi valitsin ikuisuuden.