Hiljaisuuden ylistys

Kun elämässä tapahtuu jotain yllättävän traagista, kaikki pysähtyy. Silloin kokee kaiken kuin veden alla tai kuin painottomassa avaruudessa. Joskus ajatukset tai eletty elämä kiitää valon nopeudella aivojen läpi. On yhtä aikaa huimaa rakettimaista liikettä ja täyttä hiljaisuutta, liikkumattomuutta. Mahtaakohan kuoleman kohdatessa olla samanlainen kokemus? Ehkä. Mahdollisesti siinä kohtaa saa vastauksia mutta tässä todellisuudessa ikuisuutta koskevia kysymyksiä kutsutaan mysteereiksi. Salaisuus pysyy vain niin kauan kun se on salattu.

Siihen hiljaisuuteen ja pysähtymiseen liittyy myös jotain kaunista, joka kutsuu luo. Me auto-onnettomuudesta tai leikkauksesta selvinneet tiedämme kuinka houkuttelevaa olisi ollut vain antaa kaiken olla. Päästää irti. Antaa periksi. Mikä meitä pidätteli? Valitsimmeko tämänpuoleisen vaihtoehdon vai tekikö sen joku muu puolestamme? Olisi ihanaa ollut vain lähteä siinä hiljaisuudessa. Kaikki oli niin tyyntä ja selvää ja kirkasta. Tiedän, että toisilta kysyttiin, haluaisivatko he palata vai ei. Jumalalle kiitos, minulta ei kysytty. Kaipa tiedettiin, kuinka vaikeata se valinta olisi ollut tehdä. Mutta muistijälki jäi. Vapauden kaipuu.

Siitä lähtien hiljaisuuden etsiminen on ollut ainakin oman elämäni johtotähti, sen ydin. En tarkoita pelkästään ulkoista hiljaisuutta tai tapahtumattomuutta vaan sen sisäisen kirkkaan hiljaisuuden kokemista, jossa kommunikoi Jokin, jolla on ikuisen rakkauden sanat. Sen tason tavoitteleminen, jossa vallitsee selkeys ja jossa näen myös itseni, tiedän kuka olen ja siten kykenen olemaan rauhassa itseni kanssa.

Ei ole mitään merkitystä sillä, että tuntee olevansa elämässään epäonnistunut ja toimineensa ihmisten odotusten ja toiveiden vastaisesti. Ihan kaikille meistä ihmisistä käy niin. Sinulle ja minulle. Petymme toisiimme vääjäämättä, sillä odotukset ovat usein epärealistisia.

Mutta jos tavoittaa tai edes tavoittelee sisäistä hiljaisuutta, voi nähdä selkeämmin ohi odotusten, vaatimusten ja toiveiden verkon. Ihmisyyden juurille, ehkä rikottuun viattomuuteen. Siihen kallisarvoiseen koskemattomuuden lahjaan, joka näkyy vaikkapa eläinystäviemme silmissä. Niissä näkyy särkymätön viattomuus ja aina uudelleen innostuva katkeroitumaton kiintymys.

Muistaakseni Teresa Avilalainen sanoi, että ihmismieli on kuin valtava linna, jossa on tuhansia ovia. Jotkut niistä eivät koskaan aukene ja joidenkin on hyväkin pysyä suljettuina. Monet tapahtumat sisimmässä ovat itsellemmekin yllätys ja myös niiden maailmojen syvyys ja laajuus, jotka sisimmästämme löytyvät.

Aika, Avaruus, Ikuisuus. Kaikki sisimmässä. Kaikki tavoitettavissa.

Ja kuolemaa ei ole

Pensasaidan värikäs seinä -
lehdet vieri vieressä kuin arvokkaat jalokivet

Hehku ennen kuolemaa


Valkoinen kaula kaareutuu kuin sydän

selviävätkö ne neljä harmaata uivaa villanyttyä -
vanavedessäsi

kaareutuvatko kaulat valkoiseen

Trumpetit soivat
yötaivaan mustansiniseen samettiin
verhoutuneina

Pimeydessä isojen siipien äänetön liike


Ja tänään lepokallio on tyhjä.


Arvasin.

Seisomme loputtoman kosmoksen äärellä
minä ja pieni valkoinen koira

Rukoilen - ja muistan Leinoa rakkaudella:

Oi palatkaa!

Valkoisen koiran silmissä uskollisuus.

Jäähyväiset

Makaat polulla puiden suojassa
niska luonnottomassa kulmassa

silmiesi syvyyksissä hätä

Me muistamme iloiset loikkasi
puutarhassa
niinä kauniina iltoina

leppeän tuulen kuiskaillessa

Mahdatkohan muistaa -

kun olet jättänyt kanin kehosi?

Epäilen.


Sielu lähtee,
ruumis jää

suupielessä nakertaa kärpänen


Silmiesi peilissä oma
loppuni

Ja kuolinkellot soivat:

Pe
las
ta

Pe
las
ta