Arvostuksesta, luottamuksesta ja toivosta

Taas ja taaskin. Kaikkien ihmissuhteiden avainsanat kiusaavat minua ja vaativat ottamaan kantaa.

Luottamus vai epäluottamus?
Sitoutuminen vai vapaus?
Toivo vai kyynisyys?
Arvostus vai väheksyntä?

Kauheata on huomata, että nämä ovat hyvin pitkälle oman päätäntävaltani alaisia asioita. Minä päätän, arvostanko ja luotanko tähän/näihin ihmisiin. Päätän sen jokaisena elämäni päivänä erikseen. Niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin (joilla lopulta ei ole kovinkaan suurta eroa, jos on kyse aidosta ystävyydestä).

Miksi minulle on annettu näin suuri valta omassa elämässäni? Voisiko joku muu päättää puolestani?
Ei voi.
Kukaan ei voi vapauttaa minua siitä vastuusta, miten kohtelen toisia ihmisiä, ihmisiä lähelläni, heitä jotka kannattelevat arjessa päivästä päivään.

Jotka tuovat ämpärillisen omenamehua terassille, jotka vaihtavat talvirenkaat, jotka ostavat perkolaattoriin sopivaa kahvia. Jotka muistavat. Jotka uskovat minuun. Jotka osoittavat, että olen tärkeä.

Kauhea vastuu; minun on vastuu omista sanoistani, haavoittavatko vai hellivätkö ne. Olenko kuulolla arjessa, juhlassa, ilossa ja surussa. Kuuntelenko, osoitanko rakkauttani vai pelkäänkö sitä.

Pakko myöntää, että pelkään. Pelkään tulla läpinäkyväksi, haavoittuvaksi. Niin arpien peittämä olen. Mutta jokin pulppuaa sisältäni, sydämestä ja tulee ulos silmistä, korvista ja suusta. Epäilevät ajatukset vaihtuvat yllättäen ilon sanoiksi, kyyneleiksi ja lämmöksi.

Tunnelmasta tunnelmaan, mielen alituista vuoristorataa. Ystävä vai vihollinen, hylätty vai hylkääjä, rakastaja vai rakastettu, yhdessä vai yksin.

Vai pitääkö tätä edes valita? Jospa voisi olla vain 'pyhän yksinkertainen' ja antaa tilanteiden tulla, pelkäämättä että sattuu, suojautumatta.

Pyhät ihmiset eivät suojautuneet vaan asettuivat kilviksi jopa muiden puolesta. Äiti Maria Skobtsova meni keskitysleirillä kaasukammioon erään äidin puolesta, äiti Teresa keräili kaikkein kurjimpia Kolkatan ojista. Ja minä juoksen kaikkea kärsimystä pakoon ja rukoilen joka päivä, että minut siltä säästettäisiin. Etten enää joutuisi ristiinnaulittavaksi. Kaikki on suhteellista mutta minulle kaikkein vaikeinta maailmassa on rakkauden vastaanottaminen. Rakkauden haavoittama. Mikä paradoksi!

Vain ihminen karkotettiin Paratiisista. Nytkin meidät erottaa siitä vain ohut valoverho. Joinakin päivinä - kun oivalluksen valo osuu verhoon tietystä suunnasta - Paratiisin ihana ohut tuoksuvana tavoittaa meidät hetkeksi. Tai pienen eläimen pyyteetön ja tumma katse tuo sen tähän, juuri nyt. Ja koko varustus putoaa hetkeksi, kyynisyyden haarniska natisee liitoksissaan.

Ja hetken on niin helppo rakastaa.

Kiitollisuus, tyytyväisyys ja yksinäisyyden rikastaminen

Otsikon aiheet taitavat olla epämuodikkaimmasta päästä,

Kiitollisuus mielletään vain hetkelliseksi eikä edes tavoitella pysyvää kiitollisuuden tilaa. Minulle sanotaan usein, että eihän se edes ole mahdollista olla koko ajan kiitollinen. On se. Kiitollisuus on tapa katsella elämää, etsiä pieniä valon tuikkeita. Kun harjaannuttaa itsensä niitä näkemään, tajuaa kosmoksen olevan aivan täynnä kiitollisuuden aiheita. Ja voi kuinka paljon helpommaksi ja kevyemmäksi se silloin elämän tekee. Kivireki kirpoaa ja ahdistuksen kahleet raukenevat.

Nyt kuulen jo epäuskoisten kovaäänisen kuoron. Kyllä kyllä, ei mikään tule itsestään ja kiitollisuutta tosiaan pitää harjoitella. Kiitollisuus ei edes ole mitenkään ulkoisista, ns aineellisista tekijöistä kiinni. Katsokaapas ympärillenne ja heti näette monia esimerkkejä ihmisistä, joilla näyttäisi olevan aivan kaikkea mitä he keksivät haluta, mutta ahdistuksen määrä on valtaisa. Sitten taas tapaa ihmisiä, jotka aineellisten mittapuiden mukaan elävät köyhyysrajan alapuolella ja he suorastaan säteilevät kiitollisuutta. Nämä viimeksimainitut ovat kylläkin myös pitkällä henkisissä harjoituksissaan. Nämä kaksi; henkisyys ja kiitollisuus seuraavat toisiaan.

Tyytyväisyys on seurausta kahdesta edellisestä. Olemme henkisiä olentoja, joten koskaan emme saavuta tyytyväisyyttä, vaikka aineellisesti saisimme kaiken haluamamme. Rikkaita tai muulla tavoin mielestämme aineellisesti etuoikeutettuja ei kannata kadehtia, eivät he elä täydellistä elämää. Sellaista ei voi oikeastaan saavuttaa minkään aineellisen avulla.

Myös henkisyydestä voi olla kateellinen. Voi kunpa saisin tuollaisen henkisen voiman ja sitä seuraavan arvostetun - lähes pyhän aseman!

Ennen kuin vaipuu kateuden mustaan suohon, voisi miettiä, millainen hinta pitkälle henkisellä polulla edenneillä on ollut maksettavaan ja olisinko minä valmis samaan ja vieläpä ilomielin?

Haluaisinko luopua perheen perustamisesta (aika usein näin tapahtuu), seksuaalisesta kanssakäymisestä, urasta, palkasta, small  talkista - joskus jopa muiden ihmisten seurasta? Jos tämä kaikki voisi olla sinulle ihan luonnollista ja mieluisaa, olet valmis lähtemään yksinäisyytesi rikastamalle tielle. Nyt tai jonain päivänä.

Anna kateuden ja itsesäälin muuttua hiljaisiksi rohkaisun lauseiksi itsellesi. Olet ainutlaatuinen, sinua ei voi verrata kehenkään tässä maailmassa. Ole armollinen itsellesi mutta jätä mielesi oikut omaan arvoonsa.

Mikä on ihanteesi? Positiivinen esimerkki? Lähde sitä kohti. Älä pelkää itseäsi. Tule siksi joka olet.

Valot pimeyksien reunoilla ovat joskus heikkoja mutta silti olemassa (Toni Wirtanen)