Arvostuksesta, luottamuksesta ja toivosta

Taas ja taaskin. Kaikkien ihmissuhteiden avainsanat kiusaavat minua ja vaativat ottamaan kantaa.

Luottamus vai epäluottamus?
Sitoutuminen vai vapaus?
Toivo vai kyynisyys?
Arvostus vai väheksyntä?

Kauheata on huomata, että nämä ovat hyvin pitkälle oman päätäntävaltani alaisia asioita. Minä päätän, arvostanko ja luotanko tähän/näihin ihmisiin. Päätän sen jokaisena elämäni päivänä erikseen. Niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin (joilla lopulta ei ole kovinkaan suurta eroa, jos on kyse aidosta ystävyydestä).

Miksi minulle on annettu näin suuri valta omassa elämässäni? Voisiko joku muu päättää puolestani?
Ei voi.
Kukaan ei voi vapauttaa minua siitä vastuusta, miten kohtelen toisia ihmisiä, ihmisiä lähelläni, heitä jotka kannattelevat arjessa päivästä päivään.

Jotka tuovat ämpärillisen omenamehua terassille, jotka vaihtavat talvirenkaat, jotka ostavat perkolaattoriin sopivaa kahvia. Jotka muistavat. Jotka uskovat minuun. Jotka osoittavat, että olen tärkeä.

Kauhea vastuu; minun on vastuu omista sanoistani, haavoittavatko vai hellivätkö ne. Olenko kuulolla arjessa, juhlassa, ilossa ja surussa. Kuuntelenko, osoitanko rakkauttani vai pelkäänkö sitä.

Pakko myöntää, että pelkään. Pelkään tulla läpinäkyväksi, haavoittuvaksi. Niin arpien peittämä olen. Mutta jokin pulppuaa sisältäni, sydämestä ja tulee ulos silmistä, korvista ja suusta. Epäilevät ajatukset vaihtuvat yllättäen ilon sanoiksi, kyyneleiksi ja lämmöksi.

Tunnelmasta tunnelmaan, mielen alituista vuoristorataa. Ystävä vai vihollinen, hylätty vai hylkääjä, rakastaja vai rakastettu, yhdessä vai yksin.

Vai pitääkö tätä edes valita? Jospa voisi olla vain 'pyhän yksinkertainen' ja antaa tilanteiden tulla, pelkäämättä että sattuu, suojautumatta.

Pyhät ihmiset eivät suojautuneet vaan asettuivat kilviksi jopa muiden puolesta. Äiti Maria Skobtsova meni keskitysleirillä kaasukammioon erään äidin puolesta, äiti Teresa keräili kaikkein kurjimpia Kolkatan ojista. Ja minä juoksen kaikkea kärsimystä pakoon ja rukoilen joka päivä, että minut siltä säästettäisiin. Etten enää joutuisi ristiinnaulittavaksi. Kaikki on suhteellista mutta minulle kaikkein vaikeinta maailmassa on rakkauden vastaanottaminen. Rakkauden haavoittama. Mikä paradoksi!

Vain ihminen karkotettiin Paratiisista. Nytkin meidät erottaa siitä vain ohut valoverho. Joinakin päivinä - kun oivalluksen valo osuu verhoon tietystä suunnasta - Paratiisin ihana ohut tuoksuvana tavoittaa meidät hetkeksi. Tai pienen eläimen pyyteetön ja tumma katse tuo sen tähän, juuri nyt. Ja koko varustus putoaa hetkeksi, kyynisyyden haarniska natisee liitoksissaan.

Ja hetken on niin helppo rakastaa.

Rakkaudesta, pelosta ja pelon voittamisesta

Vähän vapisevinkin sydämin tartun tähän, aina ajankohtaiseen asiaan. En tosiaankaan ole rakkauden asiantuntija, en Juicenkaan tarkoittamassa muodossa (kuinka väärinymmärretty biisi Rakkauden ammattilainen onkaan!) mutta nöyränä tunnustaudun rakkauden oppipojaksi. Jos uskaltaisin, kirjoittaisin rakkauden isolla alkukirjaimella. En uskalla. Uteliaskin olen ollut joskus, kunnes rakkauden nimissä sydämeni vaiennettiin. Lähes kymmeneksi vuodeksi. Sydämeni on ollut odottamassa pimeässä, tumman veden pohjassa, turvassa.

Katselin The Young Pope -sarjan loistavaa 5. jaksoa, jossa tätäkin aihetta käsiteltiin. Jude Law paavin hahmossa sanoi jotakuinkin niin, että hän (ja kaikki papit, munkit ja nunnat) on pelkuri, joka ei kestä rakkaudesta johtuvan sydänsurun mahdollisuutta ja siksi on valinnut rakastaa vain Jumalaa.

Jumala ei petä, ei edes poissaolossaan. Kas siinäpä yksi kristinuskon (ja muidenkin uskontojen) Rakkauden paradoksi ja prinsiippi!

Maailma on täynnä ylistyslauluja rakkaudesta, niin maallisesta kuin taivaallisestakin. Jotkut sanoisivat sen olevan sama asia mutta oman ymmärrykseni mukaan niillä on kyllä sama lähde, mutta maallisen siis aineellisen rakkauden sekoitusaineksiin kuuluu tosiaan se maa, puhtaimillaankin häivähdys maan tomua, josta kehomme on peräisin. Aineellista ja rapistuvaa kehoa on kannettava elämän loppuun asti. Ja sen tarpeita kuultava.

Onko sitten sen jälkeen puhtaan taivaallisen rakkauden vuoro? Toivon ainakin niin ja haluan sitä kohti mennä jo tässä multamajassani.

Tahtoisin silti uskaltaa rakastaa myös vielä täällä ollessani. Ottaa sen riskin, että toinen ihminen tuottaa pettymyksen. Sisimmässämme kaikki tiedämme, että niin käy aina, sataprosenttisesti. Kuinka monesti olenkaan tuottanut itse pettymyksen toiselle! Vanhemmiten se ajatus tuottaa lähes yhtä tuskallisen sydämen kipristymisen kuin itse petetyksi tai jätetyksi tulemisen mahdollisuus.

Tässä valossa naimattomuuslupauksen tehneet tuntuvat lähes neroilta. Miksi edes yrittää kun pettymys on '100 % quaranteed'?

Suurin osa meistä kuitenkin yrittää, monet useampaan kertaan ja painiskellen joskus aivan käsittämättömiäkin vaikeuksia vastaan.

Oma ajatukseni maallisen rakkauden ilmentämisestä on kuin lipumista veneellä tyynen järven pintaa. Olosuhteet saattavat muuttua milloin tahansa mutta se ei saa estää nauttimasta järven pinnan tyyneydestä, maiseman kauneudesta ja siitä että vene kannattelee.

Sydän saattaa avautua kuin valkoinen ja kaunis lumpeenkukka, joka laineittenkin tullessa kelluu vaivattomasti veden pinnalla. Ja joka kevät kasvattaa järven pohjan uumenista jopa toista metriä vartta päästäkseen aurinkoon, hehkuakseen taas tyynen sinisen pinnan päällä.

Taivaalliseen Rakkauteen siitä johdattelee Hän, joka ei tarvitse venettä, ei soutajaa eikä airojakaan ja jolle myrsky ei ole haaste. Ja jonka omaa kaikkien sydänten lumpeet ovat.

Vapaudesta, vapauttamisesta ja valinnasta

Kävin somessa mielenkiintoista ajatusten vaihtoa jokin aika sitten ja olen mietiskellyt vapauden dilemmaa siitä saakka.

Kyllä, suurimmalle osalle ihmisistä vapaus on ongelma. Miten niin ja mistä se johtuu?

Ei taida olla ihmistä, joka ei vapautta tavoittelisi ja siitä alkaa jo ensimmäinen väärinkäsitysten sarja. Tällä yhdellä, ihanalla sanalla on mieletön määrä merkityksiä, ihmisestä riippuen. Voisi kuitenkin kiteyttää, että suuren enemmistön mielessä siintelee ihanteena vapaus velvollisuuksista ja rajoitteista. Eli ruohonjuuritasolla vapaus kaikesta tylsästä.

Sellainen vapaus-käsitteen ymmärtäminen on kuitenkin varsin pinnallinen, kun tylsanä pitämäsi asiat voivat olla jollekin toiselle aivan muuta; todellinen vaihtoehto, ihana ja jännittävä haaste, tavoittelemisen arvoinen asia.

Menemättä sen syvemmälle noihin aineellisiin vapauden käsitteisiin totean vain, että maailma on täynnä vapauteensa pettyneitä ihmisiä, joiden velvollisuudet on hoidettu ja tietynlainen vapaus saavutettu ja jäljelle jäänyt elämä onkin tylsää ja jopa ahdistavaa.

Haluan miettiä vapautta vähän syvemmälti, sen ristiriitaisessakin merkityksessä. Vapaus ei välttämättä olekaan niinkään tekemistä vaan olisiko se sisäistä olemista?

Olemista sisäisessä vapaudessa. Olemista ja lepäämistä.

Silloin vapaudelle tuleekin ihan uusi merkitys, jolla ei ole aineellisen olotilan kanssa paljoakaan tekemistä. Jotkut inhoavat mystisiä käsitteitä mutta vapauden kanssa niitä ei voi välttää. On vaikea kuvailla sisäisiä tuntemuksia ilman mystiikkaa.

Vapaus on mystinen tila. Se on sisäistä katselua, jolle on vaikeata löytää sanallista vastinetta. Meillä on tukenamme ainoastaan niiden kertomuksia, jotka ovat itse kokeneet sellaisen vapauden tilan.

Ääriesimerkkinä tulee etsimättä mieleen Dietrich Bonhoeffer, jonka suurta rakkauden ja vapauden ylistysveisua luterilaiset laulavat - se taitaa edelleen olla suosituin virsikirjan virsi, muistaakseni virsi 600. Siinä kuuluu mystinen vapaus, tasapaino ja turvallisuus. Ja tilanne, jossa tämä runo syntyi, oli vähintäänkin vailla vapautta, vailla fyysistä, ajatuksen ja kauneuden vapautta.

Miksi vapauden käsitteeseen sitten usein liittyy uskonnollisuudeksi mieltämämme konnotaatiot? Onko vapaus henkistä? Onko tavoitelluin vapaus henkinen tila?

Sisäinen vapaus sisältää vahvasti henkisen aineksen mutta paradoksaalisesti se vaikuttaa myös kaikkiin aineellisenkin elämän valintoihin. Todellinen valinnan vapaus on valita elämäänsä myös sellaisia asioita, jotka enemmistön mielestä ovat mitä suurinta vankeutta.

Loistavaksi esimerkiksi sopii käymäni keskustelu munkin tai nunnan kutsumuksesta, joka herätti keskustelukumppanissani hyvin voimakkaita tunteita. Hän nimitti sitä 'itsekidutukseksi', koska ei voinut millään käsittää, että joku voisi sellaisen elämän valita itselleen.

Hän ei halunnut sitä vapautta kenellekään suoda. Ei halunnut antaa vapautta tälle valinnalle vaan halusi vapauttaa tällaisen päätöksen tehneen valinnastaan.

Hän jopa haastoi minut kuvittelemaan tilannetta, jossa oma poikani tai tyttäreni tekisi tällaisen valinnan. Että enkö estäisi häntä tekemästä näin hirvittävää virhettä tai veisi häntä psykiatrin vastaanotolle.

Keskustelukumppanini oli omasta mielestään täysin vilpitön pyrkimyksissään vapauteen ja toistenkin vapauttamiseen eikä ollenkaan huomannut, että hänen totuudestaan oli tullut jonkun toisen vankila. Hänen mielestään esimerkiksi seksuaalisesta kanssakäymisestä luopuminen olisi luonnonvastaista ja mitä suurinta vankeutta eikä huomannut vapautta siihenkin vaihtoehtoon. Että se olisi jollekin ihan luontainen valinta.

On kutsumuksia ja on pyrkimyksiä, jotka ovat elämää suurempia. Ne sisältävät haasteita mutta ne palkitsevat ja silloin kun ne vievät lähemmäs sisäistä vapautta, ne velvoittavat. Niihin on luontainen vetovoima ja taipumus. Se on yksilöllistä. Jollain on voimakas kutsumus esimerkiksi ihmishenkien pelastamiseen ja hän tähtää lääkäriksi. Toisilla on voimakas pyrkimys ja kutsumus puhdistaa sieluaan ja sydäntään ja palvella ihmiskuntaa siten.

Joku jo sanoo, että eihän se ole mitään. Muistan vuosien takaa satunnaisen temppelikävijän, joka kiihtyneenä lähes huusi: 'miksi te istutte täällä ja ettekä tee mitään? Maailma kärsii, lapset kuolevat ja eläimiä kidutetaan ja te vain rukoilette!! Menkää ulos ja tehkää jotain!'

Hän ei uskonut muuhun kuin ulkoiseen tekemiseen, ei voinut ajatella, että kumpaakin tarvitaan. Ei halunnut myöskään ymmärtää tosiasioita. Siis sitä, että tekemiselläkin on rajansa. Olemme rajallisia olentoja.

Sielun hoito on aivan yhtä tärkeää kuin lääkärinkin kutsumus. Voisi sanoa filosofisesti, että jopa tärkeämpää kuin kuihtuvan ja häviävän kehon hoitaminen (yhtään väheksymättä lääketieteen saavutuksia).

Olkaamme rakastavasti valppaina, ettei omasta totuudestamme tule toisen vankilaa.

Kiitollisuus, tyytyväisyys ja yksinäisyyden rikastaminen

Otsikon aiheet taitavat olla epämuodikkaimmasta päästä,

Kiitollisuus mielletään vain hetkelliseksi eikä edes tavoitella pysyvää kiitollisuuden tilaa. Minulle sanotaan usein, että eihän se edes ole mahdollista olla koko ajan kiitollinen. On se. Kiitollisuus on tapa katsella elämää, etsiä pieniä valon tuikkeita. Kun harjaannuttaa itsensä niitä näkemään, tajuaa kosmoksen olevan aivan täynnä kiitollisuuden aiheita. Ja voi kuinka paljon helpommaksi ja kevyemmäksi se silloin elämän tekee. Kivireki kirpoaa ja ahdistuksen kahleet raukenevat.

Nyt kuulen jo epäuskoisten kovaäänisen kuoron. Kyllä kyllä, ei mikään tule itsestään ja kiitollisuutta tosiaan pitää harjoitella. Kiitollisuus ei edes ole mitenkään ulkoisista, ns aineellisista tekijöistä kiinni. Katsokaapas ympärillenne ja heti näette monia esimerkkejä ihmisistä, joilla näyttäisi olevan aivan kaikkea mitä he keksivät haluta, mutta ahdistuksen määrä on valtaisa. Sitten taas tapaa ihmisiä, jotka aineellisten mittapuiden mukaan elävät köyhyysrajan alapuolella ja he suorastaan säteilevät kiitollisuutta. Nämä viimeksimainitut ovat kylläkin myös pitkällä henkisissä harjoituksissaan. Nämä kaksi; henkisyys ja kiitollisuus seuraavat toisiaan.

Tyytyväisyys on seurausta kahdesta edellisestä. Olemme henkisiä olentoja, joten koskaan emme saavuta tyytyväisyyttä, vaikka aineellisesti saisimme kaiken haluamamme. Rikkaita tai muulla tavoin mielestämme aineellisesti etuoikeutettuja ei kannata kadehtia, eivät he elä täydellistä elämää. Sellaista ei voi oikeastaan saavuttaa minkään aineellisen avulla.

Myös henkisyydestä voi olla kateellinen. Voi kunpa saisin tuollaisen henkisen voiman ja sitä seuraavan arvostetun - lähes pyhän aseman!

Ennen kuin vaipuu kateuden mustaan suohon, voisi miettiä, millainen hinta pitkälle henkisellä polulla edenneillä on ollut maksettavaan ja olisinko minä valmis samaan ja vieläpä ilomielin?

Haluaisinko luopua perheen perustamisesta (aika usein näin tapahtuu), seksuaalisesta kanssakäymisestä, urasta, palkasta, small  talkista - joskus jopa muiden ihmisten seurasta? Jos tämä kaikki voisi olla sinulle ihan luonnollista ja mieluisaa, olet valmis lähtemään yksinäisyytesi rikastamalle tielle. Nyt tai jonain päivänä.

Anna kateuden ja itsesäälin muuttua hiljaisiksi rohkaisun lauseiksi itsellesi. Olet ainutlaatuinen, sinua ei voi verrata kehenkään tässä maailmassa. Ole armollinen itsellesi mutta jätä mielesi oikut omaan arvoonsa.

Mikä on ihanteesi? Positiivinen esimerkki? Lähde sitä kohti. Älä pelkää itseäsi. Tule siksi joka olet.

Valot pimeyksien reunoilla ovat joskus heikkoja mutta silti olemassa (Toni Wirtanen)

Juuret ja juurettomuus

Juurien merkitystä ei voi liikaa painottaa.
Ja silti juurettomuus kasvaa kuin syöpä.
Juureton ei osaa antaa toistenkaan kasvattaa juuria.
Juureton ei ymmärrä, jos jollakin on juuret.

Juuret kasvavat hitaasti, salassa, hiljaa ja huomaamatta.
Ne tarvitsevat apua kasvaakseen.

Tehtäväni

on sallia juurien kasvaa, itsessäni ja toisissa.
Voin olla muille se kuohkea maa, johon juuret voi upottaa,

Voin olla se aidantekijä,
joka armollisesti sahaa yhden säleen juuren tulla
Jopa
aidan ulkopuolelle.

Mutta vain silloin, kun sille on hyvät perustelut.

Juuret ovat elämän ja kuoleman kysymys.
Ei television ja netin kylmänsininen maito ketään oikeasti ravitse.

Ja Todellinen Puutarhurimestari kasvattaa meille juuret jopa universumin tuolle puolen.

Sisäinen luottamus ja terve itsekkyys

Olen viime aikoina työssäni huomattavan paljon keskustellut sellaisista ihmissuhdetilanteista, jossa on selkeästi menty henkilökohtaisten rajojen yli tai niitä ei ole asetettu lainkaan. Miksi? Ihmiset – usein naispuoliset – omien sanojensa mukaan pelkäävät tulevansa jätetyksi, jolleivat suostu kumppaninsa kaikkiin toiveisiin ja siksi laittavat itsensä ja oman persoonansa syrjään.

Itsensä hylkääminen – tunnista tuntomerkit

Rajattomuus tai jatkuvasti mukavuusalueensa huomiotta jättäminen on tuhoisa tie. On varsin muodikasta nykyisin puhua rajojen rikkomisesta ja tietoisesta mukavuusalueensa ylittämisestä. On e-r-i-t-t-ä-i-n tärkeätä erottaa, milloin rikotaan rajoja omasta päätöksestä ja ylitetään mukavuusrajoja omasta tahdosta. Mitä jos joku toinen tekee niin sinulle kysymättä lupaa ja/tai olettaen sen olevan itsestään selvää ja tälle henkilölle sallittua?

Oletko itse antanut impulssin, että näin saa sinulle tehdä? Jos olet, vielä ei ole liian myöhäistä muuttaa suhteenne ’asetuksia’.

Itsensä hylkäämisen tilanteissa nousee tunnereaktioita kuten painostamisen tunne, epämukavuus, pelko, näkymättömyyden tunne, avuttomuus, hämmennys, tietynlainen ’varpaillaan olo’. Jotkut ovat jopa niin tottuneita näihin tunteisiin, että luulevat niiden kuuluvan parisuhteen tunnekirjoon. Ehkä ne ovat jo lapsuudesta tuttuja? Monille ovat, minä mukaan lukien. Silloin on jo niin tottunut painamaan ne tietoisuutensa pimeimpään sopukkaan, ettei ehkä tosiaan enää kyseenalaista. On vain se arvoton, räsynukke, näkymätön, jolle saa tehdä melkein mitä vain.

Sydäntäni särkee vieläkin kuulemani tarina hyväksikäytetystä pikkutytöstä, joka jo turvaan päästyään kyseli kylään poikkeavalta vieraalta mieheltä pihamaalla: ’Ottaako setä minut nyt mukaansa?’

Itsensä hylkääminen voi mennä jopa näin pitkälle ja sekoittua toisten (oletettuun) miellyttämiseen.

Monia meistä on kasvatettu kilteiksi tytöiksi ja monia meistä kalvaa rakkauden kaipuu. Kiltteys voi olla positiivista ja rakkauden kaipuuta voi tuntea terveemmälläkin tavalla. Rakkaus ei muserra ketään vaan on hiljainen ja kuunteleva voima. Kiltteys ei tarkoita aina toisten tahtoon mukautumista tai oman elämän ja itsen hylkäämistä.

Oma elämä parisuhteessa

Jotkut ovat jopa olleet minulle vihaisia kun olen kysynyt, millaiselta heidän oma elämänsä parisuhteessa näyttää. Toiset myöntävät, ettei sellaista ole. He eivät osaa edes nimetä mitään sellaista osaa elämästään, jossa he tekevät jotain vain itseään varten – ystäviä, harrastusta, rentoutumista, mitä tahansa joka tuo elämään omaa tilaa ja/tai aikaa. Monet jopa kutsuvat sitä itsekkyydeksi. He ovat niin uppoutuneita elämään kumppaninsa elämää, etteivät edes anna ajatuksissaan mahdollisuutta omalle itselleen vaan pitävät sitä itsekkyytenä. Suhteen toinen osapuoli sen sijaan saattaa viettää paljonkin aikaa muualla (jopa salaista elämää) ja tavallaan lukita kumppaninsa kotiin odottamaan. Siihen ei tosiaan tarvita fyysisiä avaimia tai lukkoja jos annat sen tapahtua.

Vanki vai vapaa?

Elämän tarkoituksena on kasvaa ihmisenä. Kaikki kokemukset, hyvät, huonot, jopa ne karmivat, voivat viedä eteenpäin ja niistä voi oppia. Anteeksi ei tarvitse eikä aina voikaan kaikkea antaa, ei todellakaan. Oppia voi kuitenkin niin positiivisella tavalla kuin mahdollista ja se tarkoittaa uhriutumisen välttämistä, paikalleen tai muistoihin jumiutumisen välttämistä, muistijälkiensä arpien tunnistamista – ei kuitenkaan niiden raapimista verille yhä uudelleen vaan lempeää itsensä ja kokemustensa hyväksymistä.

Katso, tässä minä olen, kaikkine taisteluarpineni.

Joskus tähän kuluu aikaa, kyyneleitä ja ammattilaisen apukin voi olla tarpeen. Itsensä tunnistaminen ja löytäminen (se voi olla syvällekin haudattuna), itseensä tutustuminen ja itsensä kanssa ystävystyminen (kuulostaa ehkä aivan pähkähullulta ja silti esimerkiksi yksin oleminen on monille todella työlästä), sen ymmärtäminen, että voi olla ystävällinen, kiltti ja myötätuntoinen ja silti säilyttää omanarvontuntonsa ja sisäisen vapautensa – tämä tieto on meissä mutta sen nouseminen aktiiviseen tietoisuuteen vaatii vähän kärsivällisyyttä, tuumailua ja vertaistukea. Kivuliastakin se on. Mutta se todellakin kannattaa.

Sisäinen vapaus tuntuu raikkautena (tunkkaisuuden, ahdistuksen puutteena), turvallisuutena ja tietynlaisena vakavana keveytenä. Aidon itsesi kanssa olet parhaassa mahdollisessa seurassa, et vihollisen tai tuntemattoman seurassa.

Itsensä kanssa ystävystyminen ja sitä seuraava sisäinen vapaus myös muuttaa ihmissuhteemme. Meitä hyödyntävät tai rajojemme ylittäjät jäävät pois (älä murehdi heidän peräänsä!), ystäväpiiri saattaa pienentyä mutta laatu varmasti paranee. Oma kokemukseni on, että todella pahassa paikassa vain pari-kolme ihmistä pusertuu sen siivilän läpi. Näitä ihmisiä älä koskaan päästä elämästäsi, sillä he ovat todellisia ystäviä. Ja jos elämänkumppanisi kuuluu näihin muutamaan, voit pitää itseäsi todella onnekkaana.

Älä jää muiden odotusten, vaatimusten tai totuuksien vangiksi. Salli itsellesi myös ihmettelyt, positiiviset yllätykset ja paradoksien avautumiset. 

Tasapaino ja tahto

Tasapaino on tila, jota tavoitellaan nykyisin monin eri tavoin; joogalla, meditaatiolla, retriiteillä, pyhiinvaelluksilla, itsehoitokirjoja opiskelemalla, mindfullnessilla, gurun etsimisellä, henkisen valmentajan avulla, vain muutamia mainitakseni. Miksi epätasapainon kokemus on meissä niin voimakas?

Sisäisen epätasapainon kokemus on todella epämiellyttävä. Siksikin varmaan monet meistä ovat valmiit maksamaan tuntuviakin rahasummia tilanteen parantamiseksi. Mitäpä jos tasapainon kokemuksen voisikin saavuttaa aivan ilmaiseksi, lahjana universumilta?

Epätasapainon kokemus on epämiellyttävä, koska se viestii minulle, etten hallitse elämääni. Elämänhallinta sekoitetaan usein epätasapainon ajatukseen, vaikka ne eivät olekaan synonyymeja.

Tasapainon saavuttaminen hallinnan tunteen puuttumisesta huolimatta

Syvin, tärkein ja olennaisin oivallus on ymmärtää, että elämää ei voi hallita. Se on meitä vahvempi voima, kuin luonnonvoima. Myös omassa elämässämme tapahtuu asioita täysin odottamatta ja meistä riippumattomista syistä. Olemme osa laajempaa elämää, osa universumia, mutta todellakin vain osa ja jatkuvasti vuorovaikutuksessa elämän eri muotojen kanssa; läheisten ja rakkaiden, työtovereiden, jopa ventovieraiden, eläinten, kasvien, säätilojen, valon ja varjon.

Ikivanhat intialaisen viisauden kirjat sanovat, että elämässämme kohtaamme kolmenlaisia kärsimyksiä ja vaikeuksia; niiden lähteinä ovat toiset elävät olennot, luonnonvoimat ja/tai oma mieli. Tällä kertaa keskitymme oman mielemme aiheuttamiin pulmiin ja kärsimyksiin, koska mielen hallintaa on näistä kolmesta jollain tavoin mahdollista opiskella.

Mielen kouliminen ystäväksemme

Moderni psykologiakin usein nojautuu siihen harhaluuloon, että mieleni on minä itse. Mieli kuitenkin on hyvin vaativa ja ailahteleva kumppani, ja kaikki vähänkin henkisempää suuntaa hakevat tietävät, ettei siihen ole yhtään luottamista. Mieli alati vaatii, arvostelee, arvioi, punnitsee mutta ei useinkaan pysty päätöksiin, Ja vaikka pystyisikin, huomenna – tai jopa tunnin päästä! – se on jo eri mieltä.

Se, kuka minä koen olevani, on oivallettavissa.

Minä itse en ole mieleni. Mieleni voi olla ystävä tai vihollinen. On parempi, että se on ystävä.

Ensimmäinen askelma itsen oivaltamiseen on opetella ystävällisen päättäväiseksi mielen suhteen. Mielen liikkeet eivät ole totuus vaan impulsseja henkilökohtaisista unelmista, peloista ja toiveista. Mieli laukkaa vinhasti tapahtumien edelle ja maalailee joskus aivan uskomattomia ennakkokäsityksiä, luuloja ja hämäriä tuomioita.

Opettele erottamaan nämä mielen kuvat (mielikuvat) todellisuudesta ja vapaudut suuresta osasta arkipäivän kärsimyksiä. Aamubussissa useimmat ovat uppoutuneena aamuäreyteensä vaikka mielemme sanookin heidän käyttäytyvän kummallisesti. Joidenkin mielet jopa sanovat, että muut katselevat heitä oudosti. Se ei tosiaankaan todennäköisesti ole totta vaan kutakuinkin toisin päin. Kukaan ei edes jaksa kiinnostua jostakusta bussiin kiipeävästä tyypistä.

Mieli on kuin pieni lapsi, johon tehoaa toleranssi; no, älähän nyt, kaikki on hyvin. Mieli on kuin niitty, jolla ajatusten perhoset lentelevät sinne tänne. Anna ajatusten tulla ja mennä, useimmat niistä häipyvät mielen niityn uumeniin.

Näitä ja monia muita työkaluja tarjoavat henkisellä tiellä taivaltavat kumppanisi. Etsi sellaisten ihmisten seuraa, opettele hiljentymään 15 - 20 minuutiksi päivittäin, siedä oman itsesi ja mielesi seuraa. Vain näin opit tuntemaan sisimpäsi. Jos tunnet, että henkinen opas tai valmentaja voisi olla tarpeen, hän ilmestyy elämääsi. Anna vain itsellesi se mahdollisuus.

Istu ja katsele, kuinka hetket avautuvat. Älä kiinnitä harhaileviin ajatuksiisi huomiota. Olet arvokas, ainutkertainen, vakaa.

Rakkaus ja itsetunto

Itsetunto on sidoksissa kaikkeen tunnetoimintaan. Ihan kaikki sisälläsi tapahtuva peilautuu itsetuntoon ja sen myötä tulevaan aitoon, uskottavaan ja luotettavaan persoonaan. Tämä persoonasi toimii ’ulkomaailmassa’, ihmis- ja työsuhteissa. Jos itsetunto ja itsetuntemus ovat heikkoja, ihmissuhteet vaikeutuvat, muuttuvat pinnallisiksi, tuovat elämään ihmisiä, jotka haluavat käyttää sinua hyväkseen. On vaikeata edes erottaa, kuka on rehellinen - saati pitää rajojaan. Jos et ole itsellesi vilpitön ja kannat erilaisia kuoria ja puolustusmekanismeja, muut saavat sinusta kyllä toisen mielikuvan kuin mitä haluat antaa. Lisäksi annat hyväksikäyttäjille aseet käteen, vaikka luulet asian olevan päinvastoin eli suojelevasi itseäsi.

Itsetunnon ja vahvuuden paradoksi

Huono itsetunto on lähes aina yhteydessä valheelliseen vahvuuteen. Puhutaan ’vahvuuteen sairastumisesta’, joka usein – ihme kyllä – vaivaa empaattisia ja herkkiä ihmisiä. Oikeastaan on hyvin luonnollista, että elämän kovuuden kohdannut herkkis kasvattaa vahvuuden kuoren, jotta selviäisi. Näin pudotaan ensimmäiseen ansakuoppaan. Herkkä ihminen haluaa unohtaa itsensä tullakseen hyväksytyksi, ollakseen tehokas työyhteisön jäsen, rakastettu ja arvostettu. Näin sairastutaan työnarkomaniaan, loppuunpalamiseen ja etäännytetään itse itsestämme. Vain se, joka uskaltaa tunnustaa olevansa heikko, voi olla sisäisesti vapaa.

Aito Rakkaus

Suurin osa rinnallakulkijoistani painiskelevat näiden edellä mainittujen haasteiden kanssa. Kaikkein suurimmat ongelmat tietenkin koemme ihmissuhteissa, rakkaudessa ja kiintymyksessä. Miksi ihmeessä elämän kaunein asia eli rakkaus on usein niin tuskallista ja energiaa vievää?

Ilman rakkautta emme pysy hengissä, se on ihmisille ja myös eläimille kuin vesi kukille. Ilman rakkauden ravinteikasta vettä sielumme ei puhkea kukkaan. Kaikki rakkaus kuitenkin lähtee itsestä, itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta. Se on aivan muuta kuin itserakkaus. Itsensä rakastaminen on itsensä armahtamista. Kaikki tekevät erehdyksiä, se kuuluu ihmisyyteen. Jollemme voi tätä hyväksyä itsessämme, emme voi hyväksyä sitä muissakaan.

Silti, vaikka itse vapautuisimmekin liiallisesta itseankaruudesta, emme voi ketään painostaa tai pakottaa etenemään henkisesti kanssamme samaa vauhtia. Jokainen ihminen on omavauhtisensa ja myös tämä pitää suoda hänelle.

Usein parisuhteessa ollaan vaikeuksissa tämän kasvuprosessin kanssa, sillä harvoin se tapahtuu samaan tahtiin. Itsetuntemukseen tähtäävät harjoitukset kuten meditointi voivat kiinnostaa vain suhteen toista osapuolta. Hänellä saattaa olla kaltaiseni rinnallakulkija, jota kumppani pitää outona ja höpsähtäneenä. Silloin punnitaan se, mitä sallimme muille. Aina kaikki ei tosiaankaan riipu pelkästään itsestämme ja se vain on otettava huomioon. Aito rakkaus voi päästää myös toisen jatkamaan sellaisella tiellä, jota ei itse tunne omakseen. On oltava (itselleenkin) rehellinen jollei pysty sille seuraamaan. Kaikki rakkaus pohjautuu toisen arvostamiseen. Ilman keskinäistä kunnioitusta rakkaus kuolee.

Sisäinen Vapaus

Ajattelemme olevamme vapaita mutta se on suurelta osin illuusiota. Meitä sitovat ulkoisesti monet velvollisuudet, myös rakkauteen liittyvät. Miten sitten voisimme ikinä tuntea olevamme vapaita?

Oikeastaan vapauden käsite on monelta hämärtynyt. Ajatellaan, että vapaus tarkoittaa vapautta kaikista velvollisuuksista ja että vapaus mahdollistaisi täysin mielivaltaisen ja itsekkään käytöksen.

Vapaus kuitenkin tarkoittaa sisäistä tilaa, jossa muiden negatiivisuus ei saa minua tolaltaan vaikka otankin sen huomioon. Se tarkoittaa, että yritän elää satuttamatta muita. Ymmärrän, etten ole riippumaton muista vaan valintani saattavat vaikuttaa ympärillä oleviin läheisiini, työtovereihin, luontoon. Olen osa näitä organismeja, halusin tai en. En pysty taistelemaan itselleni täysin reaktioista vapaata paikkaa maailmankaikkeudesta. Tämän muistaminen vapauttaa itsekeskeisyydestä ja lisää siis vapautta!

Vapaus, Rakkaus, terve itsetunto

Kokenut kanssakulkija on käynyt nämä kaikki taistelut sisimmässään ja voi siten kokemuksensa ja herkkyytensä avulla auttaa muita kohtaamaan oma itsensä. En vaihtaisi tätä mihinkään – sen ajoittaisesta raskaudesta huolimatta. Elämä ei kovinkaan usein ole helppoa, mutta ne huippuhetket ovat todella kokemisen arvoisia!

Ei ole mitään syytä pelätä intuitiivisia ihmisiä. Sinäkin olet yksi heistä!

Kohti voimaa ja sisäistä vakautta

Tervehdys <3 taas kaikki pohdiskelijat!

Olin muiden mielestä erilainen jo lapsena ja tunsin ajoittain ulkopuolisuutta herkkyyteni vuoksi. Usein ihmettelin, miksi ihmiset käyttäytyivät ristiriitaisesti ja sanoivat toisilleen kummallisia asioita, jotka eivät olleet totta. Meni vuosia ennen kuin opin rohkeasti hyödyntämään lahjaani positiivisella tavalla ja ihmeekseni olen saanut auttaa ihmisiä löytämään avaimia sisäiseen kasvuun. Työ jatkuu edelleen.

Tunnetko, että on olemassa taso, jota ei voi nähdä silmin? Koetko olevasi universumin looginen ja positiivinen osa? Vaistoatko intuitiivisesti tulevia asioita, salattuja ristiriitoja ihmissuhteissa? Hämmennytkö joskus ihmisten käytöksestä tai sanoista ja ehkä tunnet olevasi ajoittain tarkkailijana jopa omassa elämässäsi? Jäävätkö jotkin näkemäsi unet vaivaamaan?

KYLLÄ?

Jos vastasit edes muutaman kerran kyllä, ei hätää. Kuulut suureen enemmistöön, sillä olemme kaikki henkisiä olentoja ja aistimme asioita, jotka eivät tunnu kuuluvan reaalimaailmaan. Se ei silti tarkoita, ettei niitä olisi olemassa. Päinvastoin, joskus voi kokea hienojakoisen maailman jopa vahvempana kuin arkitodellisuuden. Tarvitset vain oppaan, joka ohjaa sinua aidosti ja myönteisesti käyttämään sisäisiä voimiasi elämäsi ja muidenkin läheistesi elämän laadun parantamiseen. Henkinen opas vie rauhallisesti positiiviseen tapaan löytämään sisimmän itsesi ja sen myötä syvin sisäinen ilo ja onnellisuus. Tämä ei tarkoita, että kaikki arkielämän vastukset ja pettymykset katoaisivat vaan että voima kohdata ne oikealla tavalla lisääntyy, satuttamatta itseäsi tai muita.  

EI?

Ei mitään hätää nytkään ja voit jatkaa lukemista. En yritä syöttää sinulle mitään, mikä on maailmankuvasi vastaista. Pidät jalat maassa ja se on vain hyvä asia. Luudalla lentelevät noidat ja kristallipallosta katselevat koukkunokat todellakin kuuluvat mytologioihin. Minulla on kanssakulkijoina monia kaltaisiasi ihmisiä, jotka myös hyötyvät kyvyistäni ja oppivat toimimaan esimerkiksi työyhteisössä luovemmalla tavalla. Monet kaltaisesi ovat analyyttisesti, jopa matemaattisesti ajattelevia ihmisiä ja siksi monet teistä työskentelette teknologian parissa.  Teitä tarvitaan ja olette korvaamattomia! Se ei silti tarkoita, etteikö kommunikaatio- tai ihmissuhdetilanteita voisi parantaa. Tunnetko joskus, että muut ymmärtävät sinua väärin? Että viestisi ei välity haluamallasi tavalla? Kaltaiseni sparraaja voi auttaa!

Ihmeellistä kyllä, nykyisin toimin sparraajana monille ihmisille ja olen nähnyt huikeata henkistä kasvua ja aivan uudenlaista omien voimavarojen ja lahjakkuuksien puhkeamista kukkaan. Se on joskus aivan uskomatonta, mihin kaikkeen kanssakulkijani kykenevät. Myös sinä olet tällainen lahjakkuus, jonka kyvyt uinuvat sisälläsi. Kuuntelen herkällä korvalla, luottamuksella ja kaikki kommunikaationi perustuu empatiaan ja rakkauteen.

Minulta ei kuitenkaan saa valmiita ratkaisuja vaan työkaluja elämän kysymysten ratkaisemiseen. Olen hyvin ratkaisukeskeinen ja en tosiaankaan omista kristallipalloa! Vanhat stereotypiat on syytä heittää romukoppaan. Toimin täysin intuitioni varassa. Se on meidän kaikkien sisimmässä elävä vahva voima, jonka avulla voi helposti aistia tunne-, ajatus- ja toimintaimpulsseja. Sen jalostaminen ja harjoittaminen vahvistaa tietoisuutta ja sisäisen äänen kuuleminen on helpompaa. Monet etsivät joskus kiireisestäkin päivästään tunnin, jolloin voivat olla täysin läsnä kanssani ilman häiriötä. Luonnollisesti kukaan meidän lisäksemme ei tiedä näistä istunnoista tai edes olemassaolostani mitään. Sisäinen kasvu, kulkeminen henkisempään suuntaan ja tiellä eteen tulevat esteet käsitellään yksityisesti, usein puhelimitse, ilman sosiaalisia vaatimuksia tai edes fyysistä kohtaamista. Se tekee kommunikaatiosta vaivattomampaa. Toki olen tavattavissa myös face-to-face mutta se ei ole välttämätöntä, ainoastaan se ratkaisee, mikä tuntuu keskustelukumppanista mukavalta.

Jaan tietämystäni ja kokemuksiani yleisellä tasolla tässä blogissa ja uskon, että näistä artikkeleista on hyötyä – olitpa sitten kyllä- tai ei-ihminen.

Tervetuloa mukaan seikkailuun kohti omaa sisintäsi!