Yltiöpositiiviset ja mielensäpahoittajat

Olen viime aikoina törmännyt usein kumpaankin ihmislajiin, sekä somessa että oikeassa elämässä. Olen joutunut paljon pohtimaan omaa suhtautumistani maailman tapahtumiin yleensä ja ihmettelemään todellisuuksien määrää. Joskus tuntuu, että keskustelukumppanin tietoisuus hipoo reaalimaailmaa vain hivenen.

Vai onkohan oma todellisuuteni realismia?

Positiivisuus on tavoiteltava asia, se helpottaa elämää ja tekee siitä mielekkään. Voiko positiivisuus viedä todellisuuspakoon ja epärealistiseen maailmankuvaan?

Olen törmännyt ylipositiivisuuteen hyvin monenlaisissa asioissa; tosi yleistä on nykyisin ylipositiivisuus ajankäytössä. Monilta on kokonaan kadonnut tietoisuus siitä, mitä kaikkea on oikeasti mahdollista tehdä jonkin aikarajan sisällä. Jotkut eivät osaa esimerkiksi ollenkaan arvioida matkoihin menevää aikaa ja surullisen paljon unitutkimuskin raportoi siitä, että lepäämiseen/oleiluun varattua aikaa ei osata ollenkaan järjestää. Jotkut nukkuvatkin vain muutaman tunnin vuorokaudessa, mikä altistaa psyyken ongelmille ja kasaa sosiaalisia ongelmia (muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta). Psyyken kuormittuminen vaikuttaa jopa persoonaan, muuttaa sitä lyhytjänniteiseksi, kärsimättömäksi, ärtyisäksi, mielensäpahoittajaksi.

Tuleeko yltiöposiitivisesta lopulta mielensäpahoittaja?

Uskon, että näillä ääripäillä on yhteys keskenään. Kun ei enää jaksakaan uskoa mihinkään kauniiseen, katsoa valoon, on siis ehkä ihan kirjaimellisesti liian väsynyt, niin maailma pyörähtääkin valosta pimeyteen. Silloin lähes jokainen tapahtuma, lause, kommentti ja jopa sana muuttuukin loukkaukseksi. Reaktio on monesti aivan kohtuuton, raivoisa.

Ylen presidenttitenteissäkin näki kaikuja sekä yltiöpositiivisuudesta että mielenpahoittamisesta, merkillepantavinta on että siihen lankeavat myös toimittajat, joiden pitäisi olla ammattilaisia objektiivisuuteen ja asiallisuuteen pyrkimisessä. Omin silmin saattoi nähdä, ilmeitä myöten, että näin ei tosiaankaan ole vaan tämä 'koohottamisen' kulttuuri läpäisee myös tiedonvälityksen ammattilaiset.

Mielensäpahoittamisessahan on perimmiltään kyse siitä, että joku toinen ei jaakaan, ei osallistukaan minun todellisuuteeni, joka voikin olla aivan epärealistisen positiivinen, tyyliin; olen kaiken aikaa superonnellinen ja balanssissa kun en syö lihaa/hiilihydraatteja/pärjään vähäisellä unella/olen vaativassa työssä/saan rahaa/matkustelen (ja taas toisaalta en missään tapauksessa matkustele ja hiilijalanjälkeni on teidän vastaavaa pienempi)/jne jne ja miksi te (tyhmät) ette tajua tehdä niin kuin minä. En edes lähde etsimään esimerkkejä laajemmista ympyröistä kuten politiikka ja yhteiskunnan ylläpitämisen mekanismit. Sen verran minulla on itsesuojeluvaistoa vielä jäljellä.

Että tämän kaiken balanssin ylläpitämiseen menee valtavasti energiaa ja lopulta unohtaa ehkä olevansa vain ihminen? Rajallinen? Varsinkin sen, että muut ovat vain ihmisiä ja että kaikilla ei edes ole samaa kapasiteettia. Sen verran on pakko sanoa, että paljon puhuttu työttömien  'aktiivimalli' on juuri tästä loistava esimerkki. Siinä jopa yhdistyvät sekä yltiöpositiivisuus että mielensäpahoittaminen.

Yltiöpositiivisuus siinä, että maantieteelliset, väestöpoliittiset, perhepoliittiset asiat eivät vaikuttaisi eri tavoin eri työttömiin (vain muutamia mainitakseni) ja mielensäpahoittaminen siinä, että salaa kadehditaan niitä, jotka eivät pysty/voi (salaa tässä kyllä luetaan: halua) saada töitä. Kun itse on työstä ylikuormittunut ja haaveilee puuttuvasta vapaa-ajasta, on helppo siirtää ärtymys ihmisiin, joilla ei tätä 'ongelmaa' ole. Huomioimatta jää, miten paljon työttömän aikaa ja energiaa menee pelkästään sen miettimiseen miten rahat saisi riittämään. Se riippakivi on ihan yhtä raskas kantaa kuin vapaa-ajan puute. Ei työtön ole vapaa sen laajemmin kuin työssäkäyväkään.

Ylipäänsä vapaus ei ole aineellinen arvo, vapauden tunne kumpuaa sisimmästä.

Meistä kukaan ei voi ostaa/maksaa/työskennellä/puhua/opiskella/nauttia/matkustella itseään vapaaksi. Tämä ymmärrys pudottaa kokonaan pohjan pois toisten kadehtimiselta. Aina on joku, jonka elämäntilanne on erilainen kuin minun; on nuorempi, kauniimpi, rikkaampi, onnellisempi, tasapainoisempi, rakastetumpi, viisaampi, menestyneempi (mitä se itsekullekin tarkoittaa).

On suuri kiusaus kirjoittaa tähän loppuun jotain hengittämisestä syvään ja onnen löytämisestä kunhan vain tyhjentää mielensä ja kaikki hienot asiat tulevat luo. Onnikin. Mutta jätänpä kirjoittamatta.

Arvostuksesta, luottamuksesta ja toivosta

Taas ja taaskin. Kaikkien ihmissuhteiden avainsanat kiusaavat minua ja vaativat ottamaan kantaa.

Luottamus vai epäluottamus?
Sitoutuminen vai vapaus?
Toivo vai kyynisyys?
Arvostus vai väheksyntä?

Kauheata on huomata, että nämä ovat hyvin pitkälle oman päätäntävaltani alaisia asioita. Minä päätän, arvostanko ja luotanko tähän/näihin ihmisiin. Päätän sen jokaisena elämäni päivänä erikseen. Niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin (joilla lopulta ei ole kovinkaan suurta eroa, jos on kyse aidosta ystävyydestä).

Miksi minulle on annettu näin suuri valta omassa elämässäni? Voisiko joku muu päättää puolestani?
Ei voi.
Kukaan ei voi vapauttaa minua siitä vastuusta, miten kohtelen toisia ihmisiä, ihmisiä lähelläni, heitä jotka kannattelevat arjessa päivästä päivään.

Jotka tuovat ämpärillisen omenamehua terassille, jotka vaihtavat talvirenkaat, jotka ostavat perkolaattoriin sopivaa kahvia. Jotka muistavat. Jotka uskovat minuun. Jotka osoittavat, että olen tärkeä.

Kauhea vastuu; minun on vastuu omista sanoistani, haavoittavatko vai hellivätkö ne. Olenko kuulolla arjessa, juhlassa, ilossa ja surussa. Kuuntelenko, osoitanko rakkauttani vai pelkäänkö sitä.

Pakko myöntää, että pelkään. Pelkään tulla läpinäkyväksi, haavoittuvaksi. Niin arpien peittämä olen. Mutta jokin pulppuaa sisältäni, sydämestä ja tulee ulos silmistä, korvista ja suusta. Epäilevät ajatukset vaihtuvat yllättäen ilon sanoiksi, kyyneleiksi ja lämmöksi.

Tunnelmasta tunnelmaan, mielen alituista vuoristorataa. Ystävä vai vihollinen, hylätty vai hylkääjä, rakastaja vai rakastettu, yhdessä vai yksin.

Vai pitääkö tätä edes valita? Jospa voisi olla vain 'pyhän yksinkertainen' ja antaa tilanteiden tulla, pelkäämättä että sattuu, suojautumatta.

Pyhät ihmiset eivät suojautuneet vaan asettuivat kilviksi jopa muiden puolesta. Äiti Maria Skobtsova meni keskitysleirillä kaasukammioon erään äidin puolesta, äiti Teresa keräili kaikkein kurjimpia Kolkatan ojista. Ja minä juoksen kaikkea kärsimystä pakoon ja rukoilen joka päivä, että minut siltä säästettäisiin. Etten enää joutuisi ristiinnaulittavaksi. Kaikki on suhteellista mutta minulle kaikkein vaikeinta maailmassa on rakkauden vastaanottaminen. Rakkauden haavoittama. Mikä paradoksi!

Vain ihminen karkotettiin Paratiisista. Nytkin meidät erottaa siitä vain ohut valoverho. Joinakin päivinä - kun oivalluksen valo osuu verhoon tietystä suunnasta - Paratiisin ihana ohut tuoksuvana tavoittaa meidät hetkeksi. Tai pienen eläimen pyyteetön ja tumma katse tuo sen tähän, juuri nyt. Ja koko varustus putoaa hetkeksi, kyynisyyden haarniska natisee liitoksissaan.

Ja hetken on niin helppo rakastaa.

Rakkaudesta, pelosta ja pelon voittamisesta

Vähän vapisevinkin sydämin tartun tähän, aina ajankohtaiseen asiaan. En tosiaankaan ole rakkauden asiantuntija, en Juicenkaan tarkoittamassa muodossa (kuinka väärinymmärretty biisi Rakkauden ammattilainen onkaan!) mutta nöyränä tunnustaudun rakkauden oppipojaksi. Jos uskaltaisin, kirjoittaisin rakkauden isolla alkukirjaimella. En uskalla. Uteliaskin olen ollut joskus, kunnes rakkauden nimissä sydämeni vaiennettiin. Lähes kymmeneksi vuodeksi. Sydämeni on ollut odottamassa pimeässä, tumman veden pohjassa, turvassa.

Katselin The Young Pope -sarjan loistavaa 5. jaksoa, jossa tätäkin aihetta käsiteltiin. Jude Law paavin hahmossa sanoi jotakuinkin niin, että hän (ja kaikki papit, munkit ja nunnat) on pelkuri, joka ei kestä rakkaudesta johtuvan sydänsurun mahdollisuutta ja siksi on valinnut rakastaa vain Jumalaa.

Jumala ei petä, ei edes poissaolossaan. Kas siinäpä yksi kristinuskon (ja muidenkin uskontojen) Rakkauden paradoksi ja prinsiippi!

Maailma on täynnä ylistyslauluja rakkaudesta, niin maallisesta kuin taivaallisestakin. Jotkut sanoisivat sen olevan sama asia mutta oman ymmärrykseni mukaan niillä on kyllä sama lähde, mutta maallisen siis aineellisen rakkauden sekoitusaineksiin kuuluu tosiaan se maa, puhtaimillaankin häivähdys maan tomua, josta kehomme on peräisin. Aineellista ja rapistuvaa kehoa on kannettava elämän loppuun asti. Ja sen tarpeita kuultava.

Onko sitten sen jälkeen puhtaan taivaallisen rakkauden vuoro? Toivon ainakin niin ja haluan sitä kohti mennä jo tässä multamajassani.

Tahtoisin silti uskaltaa rakastaa myös vielä täällä ollessani. Ottaa sen riskin, että toinen ihminen tuottaa pettymyksen. Sisimmässämme kaikki tiedämme, että niin käy aina, sataprosenttisesti. Kuinka monesti olenkaan tuottanut itse pettymyksen toiselle! Vanhemmiten se ajatus tuottaa lähes yhtä tuskallisen sydämen kipristymisen kuin itse petetyksi tai jätetyksi tulemisen mahdollisuus.

Tässä valossa naimattomuuslupauksen tehneet tuntuvat lähes neroilta. Miksi edes yrittää kun pettymys on '100 % quaranteed'?

Suurin osa meistä kuitenkin yrittää, monet useampaan kertaan ja painiskellen joskus aivan käsittämättömiäkin vaikeuksia vastaan.

Oma ajatukseni maallisen rakkauden ilmentämisestä on kuin lipumista veneellä tyynen järven pintaa. Olosuhteet saattavat muuttua milloin tahansa mutta se ei saa estää nauttimasta järven pinnan tyyneydestä, maiseman kauneudesta ja siitä että vene kannattelee.

Sydän saattaa avautua kuin valkoinen ja kaunis lumpeenkukka, joka laineittenkin tullessa kelluu vaivattomasti veden pinnalla. Ja joka kevät kasvattaa järven pohjan uumenista jopa toista metriä vartta päästäkseen aurinkoon, hehkuakseen taas tyynen sinisen pinnan päällä.

Taivaalliseen Rakkauteen siitä johdattelee Hän, joka ei tarvitse venettä, ei soutajaa eikä airojakaan ja jolle myrsky ei ole haaste. Ja jonka omaa kaikkien sydänten lumpeet ovat.

Vapaudesta, vapauttamisesta ja valinnasta

Kävin somessa mielenkiintoista ajatusten vaihtoa jokin aika sitten ja olen mietiskellyt vapauden dilemmaa siitä saakka.

Kyllä, suurimmalle osalle ihmisistä vapaus on ongelma. Miten niin ja mistä se johtuu?

Ei taida olla ihmistä, joka ei vapautta tavoittelisi ja siitä alkaa jo ensimmäinen väärinkäsitysten sarja. Tällä yhdellä, ihanalla sanalla on mieletön määrä merkityksiä, ihmisestä riippuen. Voisi kuitenkin kiteyttää, että suuren enemmistön mielessä siintelee ihanteena vapaus velvollisuuksista ja rajoitteista. Eli ruohonjuuritasolla vapaus kaikesta tylsästä.

Sellainen vapaus-käsitteen ymmärtäminen on kuitenkin varsin pinnallinen, kun tylsanä pitämäsi asiat voivat olla jollekin toiselle aivan muuta; todellinen vaihtoehto, ihana ja jännittävä haaste, tavoittelemisen arvoinen asia.

Menemättä sen syvemmälle noihin aineellisiin vapauden käsitteisiin totean vain, että maailma on täynnä vapauteensa pettyneitä ihmisiä, joiden velvollisuudet on hoidettu ja tietynlainen vapaus saavutettu ja jäljelle jäänyt elämä onkin tylsää ja jopa ahdistavaa.

Haluan miettiä vapautta vähän syvemmälti, sen ristiriitaisessakin merkityksessä. Vapaus ei välttämättä olekaan niinkään tekemistä vaan olisiko se sisäistä olemista?

Olemista sisäisessä vapaudessa. Olemista ja lepäämistä.

Silloin vapaudelle tuleekin ihan uusi merkitys, jolla ei ole aineellisen olotilan kanssa paljoakaan tekemistä. Jotkut inhoavat mystisiä käsitteitä mutta vapauden kanssa niitä ei voi välttää. On vaikea kuvailla sisäisiä tuntemuksia ilman mystiikkaa.

Vapaus on mystinen tila. Se on sisäistä katselua, jolle on vaikeata löytää sanallista vastinetta. Meillä on tukenamme ainoastaan niiden kertomuksia, jotka ovat itse kokeneet sellaisen vapauden tilan.

Ääriesimerkkinä tulee etsimättä mieleen Dietrich Bonhoeffer, jonka suurta rakkauden ja vapauden ylistysveisua luterilaiset laulavat - se taitaa edelleen olla suosituin virsikirjan virsi, muistaakseni virsi 600. Siinä kuuluu mystinen vapaus, tasapaino ja turvallisuus. Ja tilanne, jossa tämä runo syntyi, oli vähintäänkin vailla vapautta, vailla fyysistä, ajatuksen ja kauneuden vapautta.

Miksi vapauden käsitteeseen sitten usein liittyy uskonnollisuudeksi mieltämämme konnotaatiot? Onko vapaus henkistä? Onko tavoitelluin vapaus henkinen tila?

Sisäinen vapaus sisältää vahvasti henkisen aineksen mutta paradoksaalisesti se vaikuttaa myös kaikkiin aineellisenkin elämän valintoihin. Todellinen valinnan vapaus on valita elämäänsä myös sellaisia asioita, jotka enemmistön mielestä ovat mitä suurinta vankeutta.

Loistavaksi esimerkiksi sopii käymäni keskustelu munkin tai nunnan kutsumuksesta, joka herätti keskustelukumppanissani hyvin voimakkaita tunteita. Hän nimitti sitä 'itsekidutukseksi', koska ei voinut millään käsittää, että joku voisi sellaisen elämän valita itselleen.

Hän ei halunnut sitä vapautta kenellekään suoda. Ei halunnut antaa vapautta tälle valinnalle vaan halusi vapauttaa tällaisen päätöksen tehneen valinnastaan.

Hän jopa haastoi minut kuvittelemaan tilannetta, jossa oma poikani tai tyttäreni tekisi tällaisen valinnan. Että enkö estäisi häntä tekemästä näin hirvittävää virhettä tai veisi häntä psykiatrin vastaanotolle.

Keskustelukumppanini oli omasta mielestään täysin vilpitön pyrkimyksissään vapauteen ja toistenkin vapauttamiseen eikä ollenkaan huomannut, että hänen totuudestaan oli tullut jonkun toisen vankila. Hänen mielestään esimerkiksi seksuaalisesta kanssakäymisestä luopuminen olisi luonnonvastaista ja mitä suurinta vankeutta eikä huomannut vapautta siihenkin vaihtoehtoon. Että se olisi jollekin ihan luontainen valinta.

On kutsumuksia ja on pyrkimyksiä, jotka ovat elämää suurempia. Ne sisältävät haasteita mutta ne palkitsevat ja silloin kun ne vievät lähemmäs sisäistä vapautta, ne velvoittavat. Niihin on luontainen vetovoima ja taipumus. Se on yksilöllistä. Jollain on voimakas kutsumus esimerkiksi ihmishenkien pelastamiseen ja hän tähtää lääkäriksi. Toisilla on voimakas pyrkimys ja kutsumus puhdistaa sieluaan ja sydäntään ja palvella ihmiskuntaa siten.

Joku jo sanoo, että eihän se ole mitään. Muistan vuosien takaa satunnaisen temppelikävijän, joka kiihtyneenä lähes huusi: 'miksi te istutte täällä ja ettekä tee mitään? Maailma kärsii, lapset kuolevat ja eläimiä kidutetaan ja te vain rukoilette!! Menkää ulos ja tehkää jotain!'

Hän ei uskonut muuhun kuin ulkoiseen tekemiseen, ei voinut ajatella, että kumpaakin tarvitaan. Ei halunnut myöskään ymmärtää tosiasioita. Siis sitä, että tekemiselläkin on rajansa. Olemme rajallisia olentoja.

Sielun hoito on aivan yhtä tärkeää kuin lääkärinkin kutsumus. Voisi sanoa filosofisesti, että jopa tärkeämpää kuin kuihtuvan ja häviävän kehon hoitaminen (yhtään väheksymättä lääketieteen saavutuksia).

Olkaamme rakastavasti valppaina, ettei omasta totuudestamme tule toisen vankilaa.

Kiitollisuus, tyytyväisyys ja yksinäisyyden rikastaminen

Otsikon aiheet taitavat olla epämuodikkaimmasta päästä,

Kiitollisuus mielletään vain hetkelliseksi eikä edes tavoitella pysyvää kiitollisuuden tilaa. Minulle sanotaan usein, että eihän se edes ole mahdollista olla koko ajan kiitollinen. On se. Kiitollisuus on tapa katsella elämää, etsiä pieniä valon tuikkeita. Kun harjaannuttaa itsensä niitä näkemään, tajuaa kosmoksen olevan aivan täynnä kiitollisuuden aiheita. Ja voi kuinka paljon helpommaksi ja kevyemmäksi se silloin elämän tekee. Kivireki kirpoaa ja ahdistuksen kahleet raukenevat.

Nyt kuulen jo epäuskoisten kovaäänisen kuoron. Kyllä kyllä, ei mikään tule itsestään ja kiitollisuutta tosiaan pitää harjoitella. Kiitollisuus ei edes ole mitenkään ulkoisista, ns aineellisista tekijöistä kiinni. Katsokaapas ympärillenne ja heti näette monia esimerkkejä ihmisistä, joilla näyttäisi olevan aivan kaikkea mitä he keksivät haluta, mutta ahdistuksen määrä on valtaisa. Sitten taas tapaa ihmisiä, jotka aineellisten mittapuiden mukaan elävät köyhyysrajan alapuolella ja he suorastaan säteilevät kiitollisuutta. Nämä viimeksimainitut ovat kylläkin myös pitkällä henkisissä harjoituksissaan. Nämä kaksi; henkisyys ja kiitollisuus seuraavat toisiaan.

Tyytyväisyys on seurausta kahdesta edellisestä. Olemme henkisiä olentoja, joten koskaan emme saavuta tyytyväisyyttä, vaikka aineellisesti saisimme kaiken haluamamme. Rikkaita tai muulla tavoin mielestämme aineellisesti etuoikeutettuja ei kannata kadehtia, eivät he elä täydellistä elämää. Sellaista ei voi oikeastaan saavuttaa minkään aineellisen avulla.

Myös henkisyydestä voi olla kateellinen. Voi kunpa saisin tuollaisen henkisen voiman ja sitä seuraavan arvostetun - lähes pyhän aseman!

Ennen kuin vaipuu kateuden mustaan suohon, voisi miettiä, millainen hinta pitkälle henkisellä polulla edenneillä on ollut maksettavaan ja olisinko minä valmis samaan ja vieläpä ilomielin?

Haluaisinko luopua perheen perustamisesta (aika usein näin tapahtuu), seksuaalisesta kanssakäymisestä, urasta, palkasta, small  talkista - joskus jopa muiden ihmisten seurasta? Jos tämä kaikki voisi olla sinulle ihan luonnollista ja mieluisaa, olet valmis lähtemään yksinäisyytesi rikastamalle tielle. Nyt tai jonain päivänä.

Anna kateuden ja itsesäälin muuttua hiljaisiksi rohkaisun lauseiksi itsellesi. Olet ainutlaatuinen, sinua ei voi verrata kehenkään tässä maailmassa. Ole armollinen itsellesi mutta jätä mielesi oikut omaan arvoonsa.

Mikä on ihanteesi? Positiivinen esimerkki? Lähde sitä kohti. Älä pelkää itseäsi. Tule siksi joka olet.

Valot pimeyksien reunoilla ovat joskus heikkoja mutta silti olemassa (Toni Wirtanen)

Juuret ja juurettomuus

Juurien merkitystä ei voi liikaa painottaa.
Ja silti juurettomuus kasvaa kuin syöpä.
Juureton ei osaa antaa toistenkaan kasvattaa juuria.
Juureton ei ymmärrä, jos jollakin on juuret.

Juuret kasvavat hitaasti, salassa, hiljaa ja huomaamatta.
Ne tarvitsevat apua kasvaakseen.

Tehtäväni

on sallia juurien kasvaa, itsessäni ja toisissa.
Voin olla muille se kuohkea maa, johon juuret voi upottaa,

Voin olla se aidantekijä,
joka armollisesti sahaa yhden säleen juuren tulla
Jopa
aidan ulkopuolelle.

Mutta vain silloin, kun sille on hyvät perustelut.

Juuret ovat elämän ja kuoleman kysymys.
Ei television ja netin kylmänsininen maito ketään oikeasti ravitse.

Ja Todellinen Puutarhurimestari kasvattaa meille juuret jopa universumin tuolle puolen.

Sisäinen luottamus ja terve itsekkyys

Olen viime aikoina työssäni huomattavan paljon keskustellut sellaisista ihmissuhdetilanteista, jossa on selkeästi menty henkilökohtaisten rajojen yli tai niitä ei ole asetettu lainkaan. Miksi? Ihmiset – usein naispuoliset – omien sanojensa mukaan pelkäävät tulevansa jätetyksi, jolleivat suostu kumppaninsa kaikkiin toiveisiin ja siksi laittavat itsensä ja oman persoonansa syrjään.

Itsensä hylkääminen – tunnista tuntomerkit

Rajattomuus tai jatkuvasti mukavuusalueensa huomiotta jättäminen on tuhoisa tie. On varsin muodikasta nykyisin puhua rajojen rikkomisesta ja tietoisesta mukavuusalueensa ylittämisestä. On e-r-i-t-t-ä-i-n tärkeätä erottaa, milloin rikotaan rajoja omasta päätöksestä ja ylitetään mukavuusrajoja omasta tahdosta. Mitä jos joku toinen tekee niin sinulle kysymättä lupaa ja/tai olettaen sen olevan itsestään selvää ja tälle henkilölle sallittua?

Oletko itse antanut impulssin, että näin saa sinulle tehdä? Jos olet, vielä ei ole liian myöhäistä muuttaa suhteenne ’asetuksia’.

Itsensä hylkäämisen tilanteissa nousee tunnereaktioita kuten painostamisen tunne, epämukavuus, pelko, näkymättömyyden tunne, avuttomuus, hämmennys, tietynlainen ’varpaillaan olo’. Jotkut ovat jopa niin tottuneita näihin tunteisiin, että luulevat niiden kuuluvan parisuhteen tunnekirjoon. Ehkä ne ovat jo lapsuudesta tuttuja? Monille ovat, minä mukaan lukien. Silloin on jo niin tottunut painamaan ne tietoisuutensa pimeimpään sopukkaan, ettei ehkä tosiaan enää kyseenalaista. On vain se arvoton, räsynukke, näkymätön, jolle saa tehdä melkein mitä vain.

Sydäntäni särkee vieläkin kuulemani tarina hyväksikäytetystä pikkutytöstä, joka jo turvaan päästyään kyseli kylään poikkeavalta vieraalta mieheltä pihamaalla: ’Ottaako setä minut nyt mukaansa?’

Itsensä hylkääminen voi mennä jopa näin pitkälle ja sekoittua toisten (oletettuun) miellyttämiseen.

Monia meistä on kasvatettu kilteiksi tytöiksi ja monia meistä kalvaa rakkauden kaipuu. Kiltteys voi olla positiivista ja rakkauden kaipuuta voi tuntea terveemmälläkin tavalla. Rakkaus ei muserra ketään vaan on hiljainen ja kuunteleva voima. Kiltteys ei tarkoita aina toisten tahtoon mukautumista tai oman elämän ja itsen hylkäämistä.

Oma elämä parisuhteessa

Jotkut ovat jopa olleet minulle vihaisia kun olen kysynyt, millaiselta heidän oma elämänsä parisuhteessa näyttää. Toiset myöntävät, ettei sellaista ole. He eivät osaa edes nimetä mitään sellaista osaa elämästään, jossa he tekevät jotain vain itseään varten – ystäviä, harrastusta, rentoutumista, mitä tahansa joka tuo elämään omaa tilaa ja/tai aikaa. Monet jopa kutsuvat sitä itsekkyydeksi. He ovat niin uppoutuneita elämään kumppaninsa elämää, etteivät edes anna ajatuksissaan mahdollisuutta omalle itselleen vaan pitävät sitä itsekkyytenä. Suhteen toinen osapuoli sen sijaan saattaa viettää paljonkin aikaa muualla (jopa salaista elämää) ja tavallaan lukita kumppaninsa kotiin odottamaan. Siihen ei tosiaan tarvita fyysisiä avaimia tai lukkoja jos annat sen tapahtua.

Vanki vai vapaa?

Elämän tarkoituksena on kasvaa ihmisenä. Kaikki kokemukset, hyvät, huonot, jopa ne karmivat, voivat viedä eteenpäin ja niistä voi oppia. Anteeksi ei tarvitse eikä aina voikaan kaikkea antaa, ei todellakaan. Oppia voi kuitenkin niin positiivisella tavalla kuin mahdollista ja se tarkoittaa uhriutumisen välttämistä, paikalleen tai muistoihin jumiutumisen välttämistä, muistijälkiensä arpien tunnistamista – ei kuitenkaan niiden raapimista verille yhä uudelleen vaan lempeää itsensä ja kokemustensa hyväksymistä.

Katso, tässä minä olen, kaikkine taisteluarpineni.

Joskus tähän kuluu aikaa, kyyneleitä ja ammattilaisen apukin voi olla tarpeen. Itsensä tunnistaminen ja löytäminen (se voi olla syvällekin haudattuna), itseensä tutustuminen ja itsensä kanssa ystävystyminen (kuulostaa ehkä aivan pähkähullulta ja silti esimerkiksi yksin oleminen on monille todella työlästä), sen ymmärtäminen, että voi olla ystävällinen, kiltti ja myötätuntoinen ja silti säilyttää omanarvontuntonsa ja sisäisen vapautensa – tämä tieto on meissä mutta sen nouseminen aktiiviseen tietoisuuteen vaatii vähän kärsivällisyyttä, tuumailua ja vertaistukea. Kivuliastakin se on. Mutta se todellakin kannattaa.

Sisäinen vapaus tuntuu raikkautena (tunkkaisuuden, ahdistuksen puutteena), turvallisuutena ja tietynlaisena vakavana keveytenä. Aidon itsesi kanssa olet parhaassa mahdollisessa seurassa, et vihollisen tai tuntemattoman seurassa.

Itsensä kanssa ystävystyminen ja sitä seuraava sisäinen vapaus myös muuttaa ihmissuhteemme. Meitä hyödyntävät tai rajojemme ylittäjät jäävät pois (älä murehdi heidän peräänsä!), ystäväpiiri saattaa pienentyä mutta laatu varmasti paranee. Oma kokemukseni on, että todella pahassa paikassa vain pari-kolme ihmistä pusertuu sen siivilän läpi. Näitä ihmisiä älä koskaan päästä elämästäsi, sillä he ovat todellisia ystäviä. Ja jos elämänkumppanisi kuuluu näihin muutamaan, voit pitää itseäsi todella onnekkaana.

Älä jää muiden odotusten, vaatimusten tai totuuksien vangiksi. Salli itsellesi myös ihmettelyt, positiiviset yllätykset ja paradoksien avautumiset.