Hiljaisuuden ylistys

Kun elämässä tapahtuu jotain yllättävän traagista, kaikki pysähtyy. Silloin kokee kaiken kuin veden alla tai kuin painottomassa avaruudessa. Joskus ajatukset tai eletty elämä kiitää valon nopeudella aivojen läpi. On yhtä aikaa huimaa rakettimaista liikettä ja täyttä hiljaisuutta, liikkumattomuutta. Mahtaakohan kuoleman kohdatessa olla samanlainen kokemus? Ehkä. Mahdollisesti siinä kohtaa saa vastauksia mutta tässä todellisuudessa ikuisuutta koskevia kysymyksiä kutsutaan mysteereiksi. Salaisuus pysyy vain niin kauan kun se on salattu.

Siihen hiljaisuuteen ja pysähtymiseen liittyy myös jotain kaunista, joka kutsuu luo. Me auto-onnettomuudesta tai leikkauksesta selvinneet tiedämme kuinka houkuttelevaa olisi ollut vain antaa kaiken olla. Päästää irti. Antaa periksi. Mikä meitä pidätteli? Valitsimmeko tämänpuoleisen vaihtoehdon vai tekikö sen joku muu puolestamme? Olisi ihanaa ollut vain lähteä siinä hiljaisuudessa. Kaikki oli niin tyyntä ja selvää ja kirkasta. Tiedän, että toisilta kysyttiin, haluaisivatko he palata vai ei. Jumalalle kiitos, minulta ei kysytty. Kaipa tiedettiin, kuinka vaikeata se valinta olisi ollut tehdä. Mutta muistijälki jäi. Vapauden kaipuu.

Siitä lähtien hiljaisuuden etsiminen on ollut ainakin oman elämäni johtotähti, sen ydin. En tarkoita pelkästään ulkoista hiljaisuutta tai tapahtumattomuutta vaan sen sisäisen kirkkaan hiljaisuuden kokemista, jossa kommunikoi Jokin, jolla on ikuisen rakkauden sanat. Sen tason tavoitteleminen, jossa vallitsee selkeys ja jossa näen myös itseni, tiedän kuka olen ja siten kykenen olemaan rauhassa itseni kanssa.

Ei ole mitään merkitystä sillä, että tuntee olevansa elämässään epäonnistunut ja toimineensa ihmisten odotusten ja toiveiden vastaisesti. Ihan kaikille meistä ihmisistä käy niin. Sinulle ja minulle. Petymme toisiimme vääjäämättä, sillä odotukset ovat usein epärealistisia.

Mutta jos tavoittaa tai edes tavoittelee sisäistä hiljaisuutta, voi nähdä selkeämmin ohi odotusten, vaatimusten ja toiveiden verkon. Ihmisyyden juurille, ehkä rikottuun viattomuuteen. Siihen kallisarvoiseen koskemattomuuden lahjaan, joka näkyy vaikkapa eläinystäviemme silmissä. Niissä näkyy särkymätön viattomuus ja aina uudelleen innostuva katkeroitumaton kiintymys.

Muistaakseni Teresa Avilalainen sanoi, että ihmismieli on kuin valtava linna, jossa on tuhansia ovia. Jotkut niistä eivät koskaan aukene ja joidenkin on hyväkin pysyä suljettuina. Monet tapahtumat sisimmässä ovat itsellemmekin yllätys ja myös niiden maailmojen syvyys ja laajuus, jotka sisimmästämme löytyvät.

Aika, Avaruus, Ikuisuus. Kaikki sisimmässä. Kaikki tavoitettavissa.

VAPAUS JA PELKO

Katselin toistamiseen The Young Pope -sarjan. Kuulun Paolo Sorrentinon hartaisiin ihailijoihin, mutten koskaan kyllä uskonut hänen tällaiseen uskon ja maallisen, ylpeyden ja nöyryyden, inhimillisen ja jumalallisen, pyhän ja epäpyhän ilotulitukseen kykenevän. On ihmeellistä, että taiteen keinoilla voidaan näin syvällisesti kuvailla jokaisen ihmisen sisimmässä käynnissä olevaa kiehuntaa.

Tässä kuulen jo jonkun sanovan, ettei ymmärtänyt koko sarjasta mitään, se oli pitkäveteinen ja vaikeaselkoinen ja ei minun sisimmässäni ainakaan ole menossa mitään kiehuntaa, paitsi ehkä muiden ihmisten ja tilanteiden aiheuttamaa turhautumista, vihaa ja toisaalta taas tyytyväisyyttä, rakkautta ja iloa. Niinpä niin.

Sitä samaahan nuori paaviksi valittu pappi kävi läpi, syvemmällä tasolla vain. Samaa taistelua käyvät kaikki, jotka haluavat saada yhteyden Jumalaan, jumalallisen kosketuksen elämäänsä. Meitä sitä kiihkeästi tavoittelevia sentään on vielä tällä pallolla. Se on suunnaton helpotus ja myös tämän tv-sarjan paras anti. Lohdutus. On siis nykymaailmassakin ihmisiä, jotka ajattelevat, meditoivat, rukoilevat näitä asioita, kilvoittelevat parhaiden kykyjensä mukaan saavuttaakseen sen pienen jumalallisen kipinän, joka sielussamme asuu. Yhteyden. Onnistuvat ja epäonnistuvat ja kuten nuoren paavin rukouksessa: 'haluan ajatella, että Sinä ehkä joskus ajattelet meitä'. Miten kaunista dialogia, miten raastavaa, miten ristiriitaista. Miten inhimillistä ja jumalallista yhtä aikaa. Ei edes pyyntöä, vaan haluan ajatella...

Monet tämän paavin sanomisista voisivat toimia ohjenuorana elämässä mutta itseäni on monta päivää jo askarruttanut vapauden ja pelon liitto. Oivallus kuinka pelko on aina vapauden seuralainen, kuin vanha aviopari, joka ei voi elää ilman toista. Vapaus ei suinkaan ole rajatonta huolettomuutta ja huolellista varautumista mihin tahansa. Todella vapaa ihminen on myös tavallaan luopunut turvallisuudesta, niistä tutuista ja turvallisista poluistaan. Vapaus tarkoittaa myös sen ymmärtämistä, että elämä voi olla kovin hauras ja arvaamaton. Ja kaiken tämän tietäen silti vapaus ei rakenna turvallisia muureja vaan luottaa.

Luottaa mihin? Pelkoon? Jumalaan? Kun tietää, ettei voi olla varma mistään, tietää myös että pelko seuraa kintereillä mutta että se on oman mieleni tuotos, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen. Usein siteeratun sanonnan mukaan aidosti rohkeita ovat ne, jotka pelostaan huolimatta rohkaistuvat.

Olen aina ollut todella huono analysoimaan ja taipuvainen jättämään suurimman osan sisäisistä asioista mysteerin haltuun. Paljon on ihmiseltä salattu, joka kuitenkin näyttäytyy pieninä hetkinä ikuisuudessa. The Young Pope -sarjassa erään kardinaalin suuhun laitetuin sanoin:

Ihmisen elämä on lyhyt. Siksi valitsin ikuisuuden.

Nuoruus, ikä ja viisaus

Kuinka ihmeellisiä ja joskus jopa epätodellisen tuntuisia ovat ihmisten elämän polut.
Kukaan käsikirjoittaja ei voisi edes villeimmissä ideoissaan keksiä sellaisia juonen kulkuja kuin elävässä elämässä. Mitä pitemmälle saa elää, sitä enemmän pääsee myös ihmettelemään ja ihastelemaan

Olen viime aikoina pohtinut paljon ikääntymistä; sitä miltä se tuntuu ja toisaalta sitä, miten siihen nykyisin suhtaudutaan.

Minusta ikääntyminen tuntuu pääsääntöisesti hyvältä - itsetunto pitää sisäistä korsettia ojennuksessa, eikä tule turhista murehdittua, ei ainakaan niin paljon omista asioistaan. Toisaalta eläytymis- ja empatiakykykin on omien kokemusten myötä kehittynyt, joten taitaa olla helpompi murehtia muiden vuoksi. Se on kyllä myönnettävä. On niin paljon kärsimystä, murskaantunutta viattomuutta, hiljaista kipua. Jollei se sama elämänkokemus myös loisi rajoja ja ymmärrystä omien voimien ja mahdollisuuksien rajallisuudelle, voisi hukkua epätoivon syövereihin. Ymmärrän todella hyvin niitä, joille niin käy.

Toisaalta jos malttaa siirtyä vähän turbulensseista viisaasti sivuun, voi elää täyttä elämää, joka on myös sisäisesti rikas. Silloin voi ammentaa vähän syvemmistä ja puhtaista vesistä ja antaa isommalla kauhalla muillekin. Näin teoriassa hyvinkin yksinkertainen ja looginen ajatus, mutta ajoittain vaikea toteuttaa. On joskus vaikea pitää oma energiataso ja jaksamisen rajat kirkkaina. Maailma vie joskus. Ikääntymisen hyviä puolia on kuitenkin sekin, että maailman veto vähenee luonnostaan.

Ikääntymiseen kuitenkin suhtaudutaan usein kuin se olisi jokin tarttuva sairaus tai jopa häpeä. On surullista kun joskus näkee ikääntyvienkin pienentävän itseään ja kuin häpeävän sitä, etteivät reagoi asioihin samoin kuin 30 vuotta sitten. Ikääntyminen on voimavara ja sitäkin voi käyttää hyväksi ja elää itselleen ja muille merkityksellistä elämää. Positiivinen suhtautuminen omaan ikääntymiseen varmasti vähentäisi myös ikärasismia, johon erityisesti törmää työelämässä.

Mieli on aina nuori eikä ymmärrä, että kehon rajoitukset kasvavat. Näiden kahden tasapainoon saattaminen on tärkeintä ikääntymisessä, ei rypyt tai lihasten rappeutuminen. En tarkoita, etteikö kunnosta huolehtiminen olisi tärkeää mutta tärkeintä on nauttia elämästä ja tehdä parhaansa. Nuoruutta ei takaisin saa, joten nuoren mielen ja rakastavan ja aikuisen kypsän sydämen kuunteleminen pitää olemassaolon värit kirkkaina ja ajattelun terävänä.

Realismin taju yhdistettynä vähän lapsenomaiseen elämän ihmettelyyn on avain hyvään ikääntymiseen(kin).

https://www.youtube.com/watch?v=z3PXfGu5O6M

Yltiöpositiiviset ja mielensäpahoittajat

Olen viime aikoina törmännyt usein kumpaankin ihmislajiin, sekä somessa että oikeassa elämässä. Olen joutunut paljon pohtimaan omaa suhtautumistani maailman tapahtumiin yleensä ja ihmettelemään todellisuuksien määrää. Joskus tuntuu, että keskustelukumppanin tietoisuus hipoo reaalimaailmaa vain hivenen.

Vai onkohan oma todellisuuteni realismia?

Positiivisuus on tavoiteltava asia, se helpottaa elämää ja tekee siitä mielekkään. Voiko positiivisuus viedä todellisuuspakoon ja epärealistiseen maailmankuvaan?

Olen törmännyt ylipositiivisuuteen hyvin monenlaisissa asioissa; tosi yleistä on nykyisin ylipositiivisuus ajankäytössä. Monilta on kokonaan kadonnut tietoisuus siitä, mitä kaikkea on oikeasti mahdollista tehdä jonkin aikarajan sisällä. Jotkut eivät osaa esimerkiksi ollenkaan arvioida matkoihin menevää aikaa ja surullisen paljon unitutkimuskin raportoi siitä, että lepäämiseen/oleiluun varattua aikaa ei osata ollenkaan järjestää. Jotkut nukkuvatkin vain muutaman tunnin vuorokaudessa, mikä altistaa psyyken ongelmille ja kasaa sosiaalisia ongelmia (muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta). Psyyken kuormittuminen vaikuttaa jopa persoonaan, muuttaa sitä lyhytjänniteiseksi, kärsimättömäksi, ärtyisäksi, mielensäpahoittajaksi.

Tuleeko yltiöposiitivisesta lopulta mielensäpahoittaja?

Uskon, että näillä ääripäillä on yhteys keskenään. Kun ei enää jaksakaan uskoa mihinkään kauniiseen, katsoa valoon, on siis ehkä ihan kirjaimellisesti liian väsynyt, niin maailma pyörähtääkin valosta pimeyteen. Silloin lähes jokainen tapahtuma, lause, kommentti ja jopa sana muuttuukin loukkaukseksi. Reaktio on monesti aivan kohtuuton, raivoisa.

Ylen presidenttitenteissäkin näki kaikuja sekä yltiöpositiivisuudesta että mielenpahoittamisesta, merkillepantavinta on että siihen lankeavat myös toimittajat, joiden pitäisi olla ammattilaisia objektiivisuuteen ja asiallisuuteen pyrkimisessä. Omin silmin saattoi nähdä, ilmeitä myöten, että näin ei tosiaankaan ole vaan tämä 'koohottamisen' kulttuuri läpäisee myös tiedonvälityksen ammattilaiset.

Mielensäpahoittamisessahan on perimmiltään kyse siitä, että joku toinen ei jaakaan, ei osallistukaan minun todellisuuteeni, joka voikin olla aivan epärealistisen positiivinen, tyyliin; olen kaiken aikaa superonnellinen ja balanssissa kun en syö lihaa/hiilihydraatteja/pärjään vähäisellä unella/olen vaativassa työssä/saan rahaa/matkustelen (ja taas toisaalta en missään tapauksessa matkustele ja hiilijalanjälkeni on teidän vastaavaa pienempi)/jne jne ja miksi te (tyhmät) ette tajua tehdä niin kuin minä. En edes lähde etsimään esimerkkejä laajemmista ympyröistä kuten politiikka ja yhteiskunnan ylläpitämisen mekanismit. Sen verran minulla on itsesuojeluvaistoa vielä jäljellä.

Että tämän kaiken balanssin ylläpitämiseen menee valtavasti energiaa ja lopulta unohtaa ehkä olevansa vain ihminen? Rajallinen? Varsinkin sen, että muut ovat vain ihmisiä ja että kaikilla ei edes ole samaa kapasiteettia. Sen verran on pakko sanoa, että paljon puhuttu työttömien  'aktiivimalli' on juuri tästä loistava esimerkki. Siinä jopa yhdistyvät sekä yltiöpositiivisuus että mielensäpahoittaminen.

Yltiöpositiivisuus siinä, että maantieteelliset, väestöpoliittiset, perhepoliittiset asiat eivät vaikuttaisi eri tavoin eri työttömiin (vain muutamia mainitakseni) ja mielensäpahoittaminen siinä, että salaa kadehditaan niitä, jotka eivät pysty/voi (salaa tässä kyllä luetaan: halua) saada töitä. Kun itse on työstä ylikuormittunut ja haaveilee puuttuvasta vapaa-ajasta, on helppo siirtää ärtymys ihmisiin, joilla ei tätä 'ongelmaa' ole. Huomioimatta jää, miten paljon työttömän aikaa ja energiaa menee pelkästään sen miettimiseen miten rahat saisi riittämään. Se riippakivi on ihan yhtä raskas kantaa kuin vapaa-ajan puute. Ei työtön ole vapaa sen laajemmin kuin työssäkäyväkään.

Ylipäänsä vapaus ei ole aineellinen arvo, vapauden tunne kumpuaa sisimmästä.

Meistä kukaan ei voi ostaa/maksaa/työskennellä/puhua/opiskella/nauttia/matkustella itseään vapaaksi. Tämä ymmärrys pudottaa kokonaan pohjan pois toisten kadehtimiselta. Aina on joku, jonka elämäntilanne on erilainen kuin minun; on nuorempi, kauniimpi, rikkaampi, onnellisempi, tasapainoisempi, rakastetumpi, viisaampi, menestyneempi (mitä se itsekullekin tarkoittaa).

On suuri kiusaus kirjoittaa tähän loppuun jotain hengittämisestä syvään ja onnen löytämisestä kunhan vain tyhjentää mielensä ja kaikki hienot asiat tulevat luo. Onnikin. Mutta jätänpä kirjoittamatta.

Arvostuksesta, luottamuksesta ja toivosta

Taas ja taaskin. Kaikkien ihmissuhteiden avainsanat kiusaavat minua ja vaativat ottamaan kantaa.

Luottamus vai epäluottamus?
Sitoutuminen vai vapaus?
Toivo vai kyynisyys?
Arvostus vai väheksyntä?

Kauheata on huomata, että nämä ovat hyvin pitkälle oman päätäntävaltani alaisia asioita. Minä päätän, arvostanko ja luotanko tähän/näihin ihmisiin. Päätän sen jokaisena elämäni päivänä erikseen. Niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin (joilla lopulta ei ole kovinkaan suurta eroa, jos on kyse aidosta ystävyydestä).

Miksi minulle on annettu näin suuri valta omassa elämässäni? Voisiko joku muu päättää puolestani?
Ei voi.
Kukaan ei voi vapauttaa minua siitä vastuusta, miten kohtelen toisia ihmisiä, ihmisiä lähelläni, heitä jotka kannattelevat arjessa päivästä päivään.

Jotka tuovat ämpärillisen omenamehua terassille, jotka vaihtavat talvirenkaat, jotka ostavat perkolaattoriin sopivaa kahvia. Jotka muistavat. Jotka uskovat minuun. Jotka osoittavat, että olen tärkeä.

Kauhea vastuu; minun on vastuu omista sanoistani, haavoittavatko vai hellivätkö ne. Olenko kuulolla arjessa, juhlassa, ilossa ja surussa. Kuuntelenko, osoitanko rakkauttani vai pelkäänkö sitä.

Pakko myöntää, että pelkään. Pelkään tulla läpinäkyväksi, haavoittuvaksi. Niin arpien peittämä olen. Mutta jokin pulppuaa sisältäni, sydämestä ja tulee ulos silmistä, korvista ja suusta. Epäilevät ajatukset vaihtuvat yllättäen ilon sanoiksi, kyyneleiksi ja lämmöksi.

Tunnelmasta tunnelmaan, mielen alituista vuoristorataa. Ystävä vai vihollinen, hylätty vai hylkääjä, rakastaja vai rakastettu, yhdessä vai yksin.

Vai pitääkö tätä edes valita? Jospa voisi olla vain 'pyhän yksinkertainen' ja antaa tilanteiden tulla, pelkäämättä että sattuu, suojautumatta.

Pyhät ihmiset eivät suojautuneet vaan asettuivat kilviksi jopa muiden puolesta. Äiti Maria Skobtsova meni keskitysleirillä kaasukammioon erään äidin puolesta, äiti Teresa keräili kaikkein kurjimpia Kolkatan ojista. Ja minä juoksen kaikkea kärsimystä pakoon ja rukoilen joka päivä, että minut siltä säästettäisiin. Etten enää joutuisi ristiinnaulittavaksi. Kaikki on suhteellista mutta minulle kaikkein vaikeinta maailmassa on rakkauden vastaanottaminen. Rakkauden haavoittama. Mikä paradoksi!

Vain ihminen karkotettiin Paratiisista. Nytkin meidät erottaa siitä vain ohut valoverho. Joinakin päivinä - kun oivalluksen valo osuu verhoon tietystä suunnasta - Paratiisin ihana ohut tuoksuvana tavoittaa meidät hetkeksi. Tai pienen eläimen pyyteetön ja tumma katse tuo sen tähän, juuri nyt. Ja koko varustus putoaa hetkeksi, kyynisyyden haarniska natisee liitoksissaan.

Ja hetken on niin helppo rakastaa.

Rakkaudesta, pelosta ja pelon voittamisesta

Vähän vapisevinkin sydämin tartun tähän, aina ajankohtaiseen asiaan. En tosiaankaan ole rakkauden asiantuntija, en Juicenkaan tarkoittamassa muodossa (kuinka väärinymmärretty biisi Rakkauden ammattilainen onkaan!) mutta nöyränä tunnustaudun rakkauden oppipojaksi. Jos uskaltaisin, kirjoittaisin rakkauden isolla alkukirjaimella. En uskalla. Uteliaskin olen ollut joskus, kunnes rakkauden nimissä sydämeni vaiennettiin. Lähes kymmeneksi vuodeksi. Sydämeni on ollut odottamassa pimeässä, tumman veden pohjassa, turvassa.

Katselin The Young Pope -sarjan loistavaa 5. jaksoa, jossa tätäkin aihetta käsiteltiin. Jude Law paavin hahmossa sanoi jotakuinkin niin, että hän (ja kaikki papit, munkit ja nunnat) on pelkuri, joka ei kestä rakkaudesta johtuvan sydänsurun mahdollisuutta ja siksi on valinnut rakastaa vain Jumalaa.

Jumala ei petä, ei edes poissaolossaan. Kas siinäpä yksi kristinuskon (ja muidenkin uskontojen) Rakkauden paradoksi ja prinsiippi!

Maailma on täynnä ylistyslauluja rakkaudesta, niin maallisesta kuin taivaallisestakin. Jotkut sanoisivat sen olevan sama asia mutta oman ymmärrykseni mukaan niillä on kyllä sama lähde, mutta maallisen siis aineellisen rakkauden sekoitusaineksiin kuuluu tosiaan se maa, puhtaimillaankin häivähdys maan tomua, josta kehomme on peräisin. Aineellista ja rapistuvaa kehoa on kannettava elämän loppuun asti. Ja sen tarpeita kuultava.

Onko sitten sen jälkeen puhtaan taivaallisen rakkauden vuoro? Toivon ainakin niin ja haluan sitä kohti mennä jo tässä multamajassani.

Tahtoisin silti uskaltaa rakastaa myös vielä täällä ollessani. Ottaa sen riskin, että toinen ihminen tuottaa pettymyksen. Sisimmässämme kaikki tiedämme, että niin käy aina, sataprosenttisesti. Kuinka monesti olenkaan tuottanut itse pettymyksen toiselle! Vanhemmiten se ajatus tuottaa lähes yhtä tuskallisen sydämen kipristymisen kuin itse petetyksi tai jätetyksi tulemisen mahdollisuus.

Tässä valossa naimattomuuslupauksen tehneet tuntuvat lähes neroilta. Miksi edes yrittää kun pettymys on '100 % quaranteed'?

Suurin osa meistä kuitenkin yrittää, monet useampaan kertaan ja painiskellen joskus aivan käsittämättömiäkin vaikeuksia vastaan.

Oma ajatukseni maallisen rakkauden ilmentämisestä on kuin lipumista veneellä tyynen järven pintaa. Olosuhteet saattavat muuttua milloin tahansa mutta se ei saa estää nauttimasta järven pinnan tyyneydestä, maiseman kauneudesta ja siitä että vene kannattelee.

Sydän saattaa avautua kuin valkoinen ja kaunis lumpeenkukka, joka laineittenkin tullessa kelluu vaivattomasti veden pinnalla. Ja joka kevät kasvattaa järven pohjan uumenista jopa toista metriä vartta päästäkseen aurinkoon, hehkuakseen taas tyynen sinisen pinnan päällä.

Taivaalliseen Rakkauteen siitä johdattelee Hän, joka ei tarvitse venettä, ei soutajaa eikä airojakaan ja jolle myrsky ei ole haaste. Ja jonka omaa kaikkien sydänten lumpeet ovat.

Vapaudesta, vapauttamisesta ja valinnasta

Kävin somessa mielenkiintoista ajatusten vaihtoa jokin aika sitten ja olen mietiskellyt vapauden dilemmaa siitä saakka.

Kyllä, suurimmalle osalle ihmisistä vapaus on ongelma. Miten niin ja mistä se johtuu?

Ei taida olla ihmistä, joka ei vapautta tavoittelisi ja siitä alkaa jo ensimmäinen väärinkäsitysten sarja. Tällä yhdellä, ihanalla sanalla on mieletön määrä merkityksiä, ihmisestä riippuen. Voisi kuitenkin kiteyttää, että suuren enemmistön mielessä siintelee ihanteena vapaus velvollisuuksista ja rajoitteista. Eli ruohonjuuritasolla vapaus kaikesta tylsästä.

Sellainen vapaus-käsitteen ymmärtäminen on kuitenkin varsin pinnallinen, kun tylsanä pitämäsi asiat voivat olla jollekin toiselle aivan muuta; todellinen vaihtoehto, ihana ja jännittävä haaste, tavoittelemisen arvoinen asia.

Menemättä sen syvemmälle noihin aineellisiin vapauden käsitteisiin totean vain, että maailma on täynnä vapauteensa pettyneitä ihmisiä, joiden velvollisuudet on hoidettu ja tietynlainen vapaus saavutettu ja jäljelle jäänyt elämä onkin tylsää ja jopa ahdistavaa.

Haluan miettiä vapautta vähän syvemmälti, sen ristiriitaisessakin merkityksessä. Vapaus ei välttämättä olekaan niinkään tekemistä vaan olisiko se sisäistä olemista?

Olemista sisäisessä vapaudessa. Olemista ja lepäämistä.

Silloin vapaudelle tuleekin ihan uusi merkitys, jolla ei ole aineellisen olotilan kanssa paljoakaan tekemistä. Jotkut inhoavat mystisiä käsitteitä mutta vapauden kanssa niitä ei voi välttää. On vaikea kuvailla sisäisiä tuntemuksia ilman mystiikkaa.

Vapaus on mystinen tila. Se on sisäistä katselua, jolle on vaikeata löytää sanallista vastinetta. Meillä on tukenamme ainoastaan niiden kertomuksia, jotka ovat itse kokeneet sellaisen vapauden tilan.

Ääriesimerkkinä tulee etsimättä mieleen Dietrich Bonhoeffer, jonka suurta rakkauden ja vapauden ylistysveisua luterilaiset laulavat - se taitaa edelleen olla suosituin virsikirjan virsi, muistaakseni virsi 600. Siinä kuuluu mystinen vapaus, tasapaino ja turvallisuus. Ja tilanne, jossa tämä runo syntyi, oli vähintäänkin vailla vapautta, vailla fyysistä, ajatuksen ja kauneuden vapautta.

Miksi vapauden käsitteeseen sitten usein liittyy uskonnollisuudeksi mieltämämme konnotaatiot? Onko vapaus henkistä? Onko tavoitelluin vapaus henkinen tila?

Sisäinen vapaus sisältää vahvasti henkisen aineksen mutta paradoksaalisesti se vaikuttaa myös kaikkiin aineellisenkin elämän valintoihin. Todellinen valinnan vapaus on valita elämäänsä myös sellaisia asioita, jotka enemmistön mielestä ovat mitä suurinta vankeutta.

Loistavaksi esimerkiksi sopii käymäni keskustelu munkin tai nunnan kutsumuksesta, joka herätti keskustelukumppanissani hyvin voimakkaita tunteita. Hän nimitti sitä 'itsekidutukseksi', koska ei voinut millään käsittää, että joku voisi sellaisen elämän valita itselleen.

Hän ei halunnut sitä vapautta kenellekään suoda. Ei halunnut antaa vapautta tälle valinnalle vaan halusi vapauttaa tällaisen päätöksen tehneen valinnastaan.

Hän jopa haastoi minut kuvittelemaan tilannetta, jossa oma poikani tai tyttäreni tekisi tällaisen valinnan. Että enkö estäisi häntä tekemästä näin hirvittävää virhettä tai veisi häntä psykiatrin vastaanotolle.

Keskustelukumppanini oli omasta mielestään täysin vilpitön pyrkimyksissään vapauteen ja toistenkin vapauttamiseen eikä ollenkaan huomannut, että hänen totuudestaan oli tullut jonkun toisen vankila. Hänen mielestään esimerkiksi seksuaalisesta kanssakäymisestä luopuminen olisi luonnonvastaista ja mitä suurinta vankeutta eikä huomannut vapautta siihenkin vaihtoehtoon. Että se olisi jollekin ihan luontainen valinta.

On kutsumuksia ja on pyrkimyksiä, jotka ovat elämää suurempia. Ne sisältävät haasteita mutta ne palkitsevat ja silloin kun ne vievät lähemmäs sisäistä vapautta, ne velvoittavat. Niihin on luontainen vetovoima ja taipumus. Se on yksilöllistä. Jollain on voimakas kutsumus esimerkiksi ihmishenkien pelastamiseen ja hän tähtää lääkäriksi. Toisilla on voimakas pyrkimys ja kutsumus puhdistaa sieluaan ja sydäntään ja palvella ihmiskuntaa siten.

Joku jo sanoo, että eihän se ole mitään. Muistan vuosien takaa satunnaisen temppelikävijän, joka kiihtyneenä lähes huusi: 'miksi te istutte täällä ja ettekä tee mitään? Maailma kärsii, lapset kuolevat ja eläimiä kidutetaan ja te vain rukoilette!! Menkää ulos ja tehkää jotain!'

Hän ei uskonut muuhun kuin ulkoiseen tekemiseen, ei voinut ajatella, että kumpaakin tarvitaan. Ei halunnut myöskään ymmärtää tosiasioita. Siis sitä, että tekemiselläkin on rajansa. Olemme rajallisia olentoja.

Sielun hoito on aivan yhtä tärkeää kuin lääkärinkin kutsumus. Voisi sanoa filosofisesti, että jopa tärkeämpää kuin kuihtuvan ja häviävän kehon hoitaminen (yhtään väheksymättä lääketieteen saavutuksia).

Olkaamme rakastavasti valppaina, ettei omasta totuudestamme tule toisen vankilaa.